Jokainen joka apua saa...

.. sitä joskus tajuu myös antaa!

Taas on "sänkyviikko" takana ja elämä alkaa voittamaan. Vappuna pitäisi mennä vielä hakemaan yksi satsi ja sitten on ainakin tauon paikka jos ei muuta.

Näin ollaan tosiaan menty syksystä alkaen. Saaneen sanoa, että on ollut pitkä ja musta talvi.

Nyt paistelee jo kevätaurinko ja ne syksyllä istutetut kukkasipulit puskee maasta. Ehtivät ennen minua. Kuvittelin silloin syksyllä, että kun tämä päivä tulee niin täällä olisi kaikki hyvin. Mutta ei ihan vielä. Toivottavasti kohta:)

Tästäkin viikosta selvittiin. Isoin kiitos tietysti miehelle. Hän on super! Mutta kiitos kuuluu myös niin monelle muulle. Mummulle ja ukille, kaupan pakastealtaalle, ihanille lapsille joista saa voima, ystäville jotka jaksavat kannustaa jne. Kiitos <3

Tänään soitti pomokin. Kyseli, että koska haluan kesälomani pitää!? Mitä!? Minä haluan töihin en lomalle. Mutta ihana tietää, että jos ja KUN kesäkuussa töihin palaan niin aika pehmeä alku on tiedossa. Kesää odotan tosissani:) Silloin ei ainakaan näitä sytostaatteja pitäisi olla kuvioissa. Miltäköhän se tuntuu?

Huomaan, että nyt uskallan jo suunnitellakin jotain. Talvi on mennyt 3 viikon sykleissä ja epävarmuudessa, että jos maksa-arvot onkin koholla/ flunssa päällä tms. niin hoidot siirtyvät.
Kaikki mitä ollaan suunniteltu on peruuntunut ja lopulta ei olla suunniteltu enää yhtään mitään. Mutta on ihana kun on taas vähän toivoa ja pieniä suunnitelman poikasia.

Mitään sen suurempia reissuja tai retkiä en kaipaa, mutta pihan laittoa ja tervettä oloa. Normaaleja kesäpäiviä. Paljon yhdessä oloa ystävien ja rakkaiden kanssa ja sellaisia mahdollisimman huolettomia hetkiä.

Tänään soitti myös seurakunta. Kyllä meistä välitetään. Mitään ei saa tarjottimella, mutta kun osaa hakea ja pyytää apua niin kyllä sitä on tarjolla. Ja ihania ihmisiä, jotka oikeesti välittävät ja kuuntelevat ja kysyvät miten voit.

Mieheni on ollut kotona tämän alkuvuoden. Nyt hän on palaamassa työelämään ja arki pitkän sairausloman jälkeen vähän jännittää. Kolme lasta, koira, talo, töihin paluu, lääkärin uutiset jne jne. Siihen meille tarjotaan apua. Ihan ei ole vielä selvää minkälaista, mutta jotain:) Ihanaa.

Niin ja toi otsikko. Se viittaa muutaman viikon takaiseen caseen. Olen tämän blogimaailman kautta tutustunut nuoreen äitiin, joka sairasti rintasyövän. Emme ole ikinä tavanneet emmekä edes jutelleet. Fb-kavereita ollaan ja that's it. Hän huuteli fb:ssa, että onko joku pientä jumppaa vailla. Heillä muutto ja apu olisi tarpeen. Juttelin mieheni kanssa ja me ilmoittauduttiin talkoisiin. En ajatellut asiaa sen enempää. Ilmestyimme vaan paikalle niin kuin olimme sopineet. Ihan muutama muuttokuorma heitettiin, mutta voi sitä ylistyksen määrää. Tämä nainen ja hänen anoppinsa olivat niin otettuja siitä, että me tuntemattomat ihmiset menimme paikalle kun niin moni muu läheisempi ei ollut tullut. Tämä anoppi tuon lauseen sanoikin ääneen eli " Jokainen joka apua saa sitä joskus tajuu myös antaa". Näin se taitaa mennä. Itse emme oikeasti kokeneet, että olisimme jotain hyväntekijöitä kun muutaman tunnin heitä autoimme, mutta tuo laulu sai kyllä mielessäni ihan uuden merkityksen ja oli tosi kiva tuntea, miten he kokivat, että meistä oli apua vaikka itse sitä vähättelimme.

Mutta niin se on. Pienistä puroista... jos jokainen kantaa kortensa kekoon niin lopputulos on suuri. Meitä on auttaneet niin monet. Jokainen tavallaan. Tosin on tässä myös "tippunut ihmisiä poiskin" matkan varrella. Heistä ei vaan kuulu, mutta hyväksyn senkin. Ei se ole helppoa.

Myös sanonta "veri on vettä sakeampaa" on avautunut minulle. Eräs serkkuni, jonka kanssa en ole ollut pitkään aikaan tekemisissä on nykyään yksi tärkeimmistä tukijoistani. Hän asuu lähellä ja tuo turvaa. Kyselee päivittäin kuulumisia ja tapaamme silloin tällöin. On ihanaa, että tuollainen ihminen joka on tuntenut perheeni aina ja tietää taustani on tullut elämääni. Ja lisäksi hän on ihan huippu tyyppi <3

Mutta toivon, että jonain päivänä saan olla se auttaja taas. Tiedän, että ei tässä olla missään kiitollisuuden velassa kenellekään. Mutta silti. On olo, että ihan varmasti jos joku kaipaa apua ja minulla on rahkeita jollain tavalla auttaa niin messissä ollaan.

Joku tuolla kommenttiboxissa kyseli olenko ikinä ajatellut terveydenhoitajan uraa. En... siis tätä ennen. Kiitos vaan vinkistä. Mutta on totta, että paluu sairaanhoitajan arkeen vähän ahdistaa. Meillähän on kotihoidossa syöpäpotilaita tottakai. Miten voin auttaa heitä kun oma prosessi on vielä ihan vaiheessa? Sairaalaan en voi varmaan enää ikinä mennä töihin kun yrjö meinaa lentää jo ovella ja muutenkin tämä maailman pahuus tuntuu ainakin tällä hetkellä tosi ahdistavalta. Pahoinvointia, yksinäisyyttä, sairautta on niin paljon ja se on nyt niin lähellä. Pää tulee perässä. Vaikka kesäkuussa olenkin ehkä fyysisesti siinä kunnossa, että jaksan hypätä pyörän kyytiin ja lähteä auttamaan asiakkaitamme niin mitä sitten kun eteen tulee eka mummu joka kysyy missä olen ollut? Tai eka terminaalipotilas jonka syöpä on runnellut? Huh, huh... en osaa vielä sanoa mitä sitten. Mutta luotan, että kaikki järjestyy. Uskon, että työyhteisön / pomon tuki ja ymmärrys auttavat. Ehkä en ole se ihminen joka ekana lähetetään syöpäpotilaan luokse. Eli on tässä mietitty tällaisiakin asioita. Mutta kokeilemallahan se selviää. Aika näyttää:)