Joulu

Saatiin me joulu tänne meidänkin taloon.
Joulu maanantaina olin sairaalassa saamassa tiputuksen eli oli jo edeltä tiedossa, että joulusta tulisi.... no huonovointinen.
Oltiin edeltä viisaita ja syötiin jouluruoka jo tiistaina kun tulin kotiin.
Joulu oltiin ihan omalla porukalla. Välipäivinä on käynyt sukulaisia ja kavereita poikkeamassa.
Mutta olo on kuin jyrän alle jääneellä. No eiköhän se taas kohta helpota. Josko vielä muutaman päivän jaksaisi kärvistellä.
Tammikuun alussa sitten tutkitaan miten nämä myrkyt ovat vaikuttaneet tautiin. Toivottavasti hyvin. Nyt ei siis millään kestäis mitään negatiivisia uutisia. Jostain pitäis saada potkua ja paljon.

Ihanaa kun saatiin valkea joulu.

Pulkkamäessä on käyty ja pakkasista nautittu.

Toiv. teillä on ollut rauhallinen ja ihana joulunaika.

Kyllä meilläkin sitten taas joskus.

Meidän kylä

Mites teidän muiden jouluvalmistelut?

Täällä ihan vaiheessa. Meinasin saada shokin kun eilen luin jostain blogista, että jouluun on reilu viikko.

Kaikki aika / energia on mennyt kotia laittaessa eikä valmista meinaa tulla.
Lahjat hankkimatta eikä ajatustakaan joululle ole suotu.

Yleensä ostelen lahjoja pitkin vuotta ja jemmailen niitä kaappeihin, mutta nyt ei ole tullut tehtyä sitäkään.

No olkaamme armollisia itsellemme:) Kyllä se joulu tulee stressaamattakin. Ja mä luulen, että kun huomenna pikkuisella on hoitopäivä ja me päästään miehen kanssa kaupoille niin stressi pienenee huomattavasti.

Tänään oli ihana auringonpaiste! Ihan ihmeellistä! Se vaikuttaa mieleen muuten ihan hirveesti. Eilen ahdisti kaikki ja tänään kun ulkona oli tyyntä ja valoisaa niin mielikin pysyi valoisana:)

Tämä meidän kylä... siis Hkin Pitäjän Kirkonkylä on niin ihana! Ekaa kertaa vierailin täällä n. 15 vuotta sitten sukulaistädin viiskymppisillä. Jo silloin rakastuin tähän seutuun. Enpä olisi uskonut, että vielä joskus asun täällä :)

Me lähdettiin Ingridin kanssa ulos ja päädyttiin ulkoilemaan hautausmaalle:) Onhan se ihan ok? Että lapsi kiipeilee sankarihautojen kaiteilla? Musta on:) Meillä oli kivaa. Ja tutustuttiin yhteen oravaankin siellä.

Hyvää joulunalusaikaa kaikille! Ottakaa niin lunkisti kun voitte. Pieni jouluahi kuuluu kai asiaan, mutta kyllä se helpottaa päivä päivältä.

See u!

Siskonmakkarapasta

Kalamuija onnistui tänään!

Jääkaapissa oli siskonmakkaraa ja me tehdään siitä AINA soppaa.

Tänään päätin tehdä toisin ja ihan randomina aloitin pastakastikkeen teon. Siitä tuli niin hyvää, että mies pyysi kirjoittamaan reseptin ylös ja olen jo vuosia tiennyt sen, että paras paikka siihen on blogi.

Täältä se sitten löytyy takuuvarmasti olit sitten missä tahansa kun seuraavan kerran reseptiä tarvit. Ja toiv. siitä on iloa muillekin:) Eli suosittelen kokeilemaan. Erittäin helppo, nopea ja hyvä arkiruoka.

Kalamuijan siskonmakkarapasta:

-paketti Wurstin siskonmakkaraa

-1 porkkana

-1 sipuli

- 1/2 pun. paprika

-tomaattimurska

- 1 dl kuohukermaa

-sokeri

-suola

-mustapippuri

Pennepastaa

Kuullota vihannekset öljyssä.

Pursota pieniä makkarapalloja vihannesten joukkoon, ruskista hetki.

Lisää n. 1,5dl tom.murskaa + sokeri.

Lisää kerma ja mausta.

Have a nice evening!

Pikkujoulut

Te jotka olette tätä blogia pitkään seuranneet niin tehän tiedättekin jo Kaisan.
Mun ihanan Kaisa-ystävän:)

Kaisan kanssa ollaan tehty reissu jos toinenkin.

Yleensä aika vauhdikkaita, mutta on näihin vuosiin mahtunut ihan kaikenlaisia reissuja.
Jompi kumpi raskaana, tai leikkauksesta toipumassa tai tai tai... mutta aina on menty ja niin mentiin nytkin.

Laskeskeltiin tosin jännityksellä, että miten käy. Sytostaattitiputus maanantaina ja kauan odotetut pikkujoulut saman viikon perjantaina. Edelliseltä kierrokselta opittiin, että lääkärin lupaama "muutama päivä saattaa olla paha olo" tarkoittaa mun tapauksessa kahta viikkoa.

Mutta mentiin kun oltiin sovittu ja päätettiin, että jos ei muuta niin maataan hotellissa ja jutellaan.

Oltiin oikeen panostettu. Pöytä Gaijinista, huone Fabianista ja Kaija Koon keikka. No se tuli kyllä vähän niin kuin työpaikan kautta vahingossa, mutta täydet pisteet sille. Kaija veti hyvin!

Kyllähän tämä kauhea olo vie terän kaikelta. Ökkö... sitä se on. Mutta olen huomannut, että sama olo se on vaikka makaa vain peiton alla tai kun lähtee liikkeelle.

Ruoka oli tosi hyvää, konsertti mahtava ja oli ihana pitkästä aikaa tosiaan maata siellä hotellissa vierekkäin ja jutella tunti tolkulla.

Päätettiin. että näitä reissuja tulee vielä!

Oletteko te käyneet näissä Tomi Björck;n paikoissa syömässä?

Minä en ollut ja voin kyllä suositella.

Aikamoista makujen harmoniaa. 

Vielä kun olisi suositusviinit saanut annosten kanssa

nauttia niin makumatka olisi ollut täydellinen.

*smakebiter*

Huh, huh. Olipahan homma. Kuka tätä roinaa haalii meidän nurkkiin?

Päätin, etten valita. Tämä muutto on vain ja ainoastaan positiivinen asia.
Me pääsimme unelmiemme taloon ja muuttoapua oli riittämiin.
Mutta oli siinä silti homma ja edelleen paikat on hyrskyn myrskyn, mutta vanha koti on tyhjä ja kaikki tavara on nyt täällä joten nyt ei ole enää hätää.

Toinen sytostaattisatsikin on nyt käyty hakemassa. Eli eiköhän se syöpäkin tässä samalla saa dunkkuun:) Nyt vaan rauhallisesti tavaroita paikoilleen ja joulua odottamaan.

Hyvin on rajatut kuvat:)

Muutossahan tärkeintä on, että saa 

edes sängyt siihen kuntoon, että kun väsy 

tulee niin pääsee pitkäkseen...

ja tällaiselle kippoholistille tietysti astia-asiat

ovat tärkeitä.

Pellava <3

Talo on lähes 100v vanha.

Jännä tässä vähitellen tutustua siihen:)

Lyyli on hyvä talonvahti :) nop...

Ja tämäkin pikkuinen ehti tässä täyttää 3v!

Nyt toivotaan pikku lumisadetta.

Tämä talo on varmasti upea kun saa pienen

lumikuorrutuksen :)

*reality*

Voi kun voisin aloittaa postauksen hyvillä uutisilla, 

mutta ei tällä(kään) kertaa.

Täällä ollaan jo oltu huolissaan, että missä olen. Ja

alkaa jo henk.koht sähköpostilaatikkokin olemaan täynnä 

kyselyjä niin ajattelin postata vaikka mieli ei tekisi.

Kontrollissa selvisi, että vatsassa taas 2 uutta pientä kasvainta.

Sitkeä perkele.

Leikkaushoitosuunnitelmia muutettiin ja otettiin lääkkeet

käyttöön. Katsotaan miten sytostaatit purevat tähän pirulaiseen.

Sain ekan satsin 1,5 vkoa sitten. Vuorokausi osastolla ja kolmen viikon 

päästä taas. Tämä sytostaatti jota saan pitäisi olla hyvin kestetty. 

Ei pitäisi tukka lähteä eikä mitään sellaista. Vähän on yrjö kutitellut kurkkua

kunnes opin ottamaan noita pahoinvointilääkkeitä oikein.

Että tällaista tänne.

Lääke on uusi ja sen pitäisi tehota hyvin kasvaimiin.

Alkuvuodesta sitten katotaan onko näin ja suunnitellaan jatkoja.

Onhan tässä joutunut taas nieleskelemään.

Olisin niin toivonut hyviä uutisia välillä. 

Mutta ei vielä... niidenkin aika tulee, mutta ennen sitä

pistetään kunnolla polvilleen.

Sääliä en kaipaa.

Tsemppiä ja kivoja juttuja kyllä.

Eli pitäkäähän peukut pystyssä.

Antakaa aikaa.

Postaan kun jaksan.

Hyvänmielen blogista on tullut suruvirsi... ei näin.

Eli palaillaan kun on jotain kivaa kerrottavaa.

Täällä eletäään muuttolaatikoiden keskellä ja odotetaan kovin,

että päästään sisustamaan uutta kotia <3

Thumbs up!

Täys kymppi

Meidän keskimmäinen "vauva" täytti jo kymmenen vee!

Uskomatonta, mutta totta.

Onneksi eivät sentään vielä ole baari-iässä vaikka tuo kuva

antaa niin ymmärtää. Kuva on syyslomareissulta. 

Laivalla kun lapsetkin pääsevät baaritiskille tilailemaan juomia:)

Synttäreitä ei ole vielä juhlittu.

Olen yksin lasten kanssa ja pienin täällä sairastaa 

vesirokkoa. Eli viikonloppu on mennyt ihan himmaillen.

Tosin ilmatkin ovat sellaiset, ettei paljon ulos tee mieli.

Koiran kanssa lenkki ja äkkiä filtin alle.

Potilas on pirteä, mutta kauttaaltaan näppyjen peittämä.

3 yötä mennyt levottomasti, mutta päivisin jaksaa painaa

eikä kuumetta onneksi ole. 

Näillä kahdella pikkuneidillä on niin hyvät leikit:)

Oikeasti niistä on tosi paljon seuraa toisilleen. 

Inkku oli yks viikonloppu mummulla yökylässä niin Lyyli oli

ihan hukassa. Me muut ollaan sen mielestä ihan liian rauhallisia ja 

tylsiä tyyppejä:)

Meillä synttärisankari saa aina aamupalan sänkyyn.

Se on kiva perinne ja lapsista on tosi kiva olla ihan spesiaali

edes kerran vuodessa:)

Mummulla leikkaa.

Papu sai lahjaksi "Myboshi"-ohjevihon ja virkkuukoukun.

Ja 20e rahaa. Sen verran kotoa poistuin, että kävin tyhjentämässä

Prisman alelaarin langoista ja nyt on pipo työnalla...

tarkoitus oli kai, että synttärisankari tekee piponsa itse,

mutta kyllä se äidin hommaksi jää. Ei mikään helpponakki

edes aikuiselle. Tai ainakaan tällaiselle ei niin paljon virkanneelle 

tapaukselle.

Viikonloppu on mennyt kalsarilookissa.

Ja huominen ainakin menee vielä kipeän lapsen kanssa kotona.

Täällä odotellaan keskiviikkoa ja iskää kotiin <3

*syysloma*

Meillä on ollut oikein kiva syysloma. Kiitos mun työparin.
Itse en tajunnut edes toivoa vapaata tälle töpöviikolle, mutta hän kokeneempana perheenäitinä sanoi, että tottakai sä olet perheen kanssa syyslomalla. Hän voi olla töissä kun kotona ei ole kouluikäisiä.

Ollaan ulkoiltu, saunottu ja monen vuoden tauon jälkeen käytiin laivalla.
Jätettiin pienin mummulaan ja miehen ja poikien kanssa käytiin tsekkaamassa Grace. Kivaa oli ja teki hyvää koko porukalle.

Kuvia ei ole. Olen niin huono kantamaan kameraa nykyään. Mutta mieleen painoin taas monta kivaa hetkeä ja maisemaa:)

Nyt jo vähän ahdistaa. Pitkästä aikaa oikein kunnon työputki edessä, mieskin lähdössä taas Norjaan, tutkimuksia ja kaikenlaisia iltamenoja. En ymmärrä miten ennen jaksoin kun aina oli arjessa niin paljon tapahtumia.

Tsemppiä meille kaikille!

*home*

Olenkin kertonut teille, että käyn kirjoituskurssilla.

Meillä oli kotitehtävä. Piti kirjoittaa päiväkirjaa viikon verran

ja sen jälkeen tehdä pieni yhteenveto tms. tuotoksistaan.

Omastani tuli tällainen:

Yksi asia josta olen aina haaveillut on oma talo. Siis aina. Ihan pikkutytöstä asti. Asuimme aina kerrostalossa ja muistan miten jo ihan pienenä ajattelin, että voi kun joskus saisin asua omakotitalossa. Siellä talossa asuisi myös koira.

Nyt lähentelen neljääkymppiä ja olen ehtinyt asumaan jo monessa talossa. Kerrostaloissa, rivitalossa ja jo muutamassa omakotitalossakin. Mutta en vielä siinä talossa josta pienenä tyttönä unelmoin.

Mutta nyt me olemme löytäneet sen. Meidän talon. Ilman kompromisseja. Täydellisen talon oikealta alueelta. Kodin meille. Muutama viikko sitten lyötiin kaupat lukkoon ja nyt vain odotellaan, että päästään jouluksi uuteen kotiin.

Mutta miksi elämässä on aina näin? Kun jotain kivaa tapahtuu niin aina on taivaalla tumma pilvi joka vähän muistuttaa siitä, ettei ne asiat nyt ihan niin hyvin olekaan. Ainakin tuntuu siltä, että tuo tumma pilvi on aina olemassa. Joskus pienempänä. Joskus isompana. Ja tällä hetkellä siinä pilvessä lukee ”syöpä”. Ei sen enempää eikä vähempää. Syöpä!

Kun pikkutyttönä haaveilin talosta ei tuo pilvi kuulunut kauppaan. Mutta näin aikuistuttua sen on jo hyväksynyt, että valitettavasti elämä on tällaista. Ylä – ja alamäkeä. Kun vuosi sitten sairastuin en katkeroitunut. Ajattelin, että tämä juttu hoidetaan pois. No myönnetään, että ensin piti suunnitella hautajaiset ja parkua ääneen, mutta sen jälkeen olo oli luottavainen. Ja niin se menikin sillä kertaa.

Mutta tuo pahus oli ehtinyt levitä ja nyt tuntuu siltä kuin sisälläni olisi aikapommi. Ihan kuin pelaisi lottoa. Se on jännää. Ei voi tietää. Mutta kun sitä alkaa oikein miettimään niin se on myös tosi pelottavaa. Se miten tässä lotossa käy vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen. Myös siihen miten kauan saan asua tuossa elämäni unelmassa. Saanko viettää ihania jouluja siellä perheeni ja ystävien kanssa vai onko jouluvieraana aina tuo hiton syöpä.

Se vaikutta lapsiini. Eniten itkettää se, että miten lapsilleni käy jos syöpä vie voiton. Onneksi heillä on ihana ja huolehtiva isä. Mutta mitä jos hänellekin käy jotain? Kuka sitten pienistä huolehtii? Tuo ajatusleikki on niin ahdistava, ettei sitä jaksa kauaa leikkiä. Hyvin nopeasti tajuaa, että on ajateltava positiivisesti ja uskottava hyvään. Uskottava siihen, että niitä jouluja tulee ja otettava vastaan se kutsumatonkin vieras juhliin. Kunhan saan vain itse olla niissä juhlissa, kunhan lapsillani on äiti.

Muutama päivä sitten osallistuin yhteen blogiarvontaan, jossa kysyttiin: ”Mistä unelmoit?” Moni tuntui unelmoivat lottovoitosta. Minun oli ihan pakko lytistää tunnelmaa ja ilmoittaa, että unelmoin terveydestä ja siitä, että minulle suodaan vielä elinvuosia lisää.

Pankissa piti ottaa vakuutus lainalle. Mieheni ja minun eteen löytiin kaavakkeet, joissa piti todistaa, ettei ole sairauslomalla ja on muutenkin terve. Mieheni ruksitti kohdat ja sutaisi puumerkin alle. Itse en valitettavasti voinut palauttaa kaavaketta virkailijalle. Tunsin kateuden piston. Vielä reilu vuosi sitten olisin saanut laittaa rastin ruutuun, mutta tästä eteenpäin en enää koskaan. Yksikään vakuutusyhtiö ei anna minulle henkivakuutusta. Ikinä enää.

En haluaisi katkeroitua, mutta nykyään tunnistan itsessäni niitä merkkejä. Valitettavasti. En ole koskaan ajatellut, että muiden murheet olisivat pienempiä kuin omani. En edes silloin kun kuulin sairastavani syöpää tai kun juoksin sädehoidossa päivittäin. Minulle sai ystävä tulla kertomaan kuinka rankkaa on kun flunssa on pitkittynyt tai kun lapset valvottaa. Tiedän, että se on rankkaa. Mutta juuri nyt kun elän itse tässä epätietoisuuden ja pelon aikakaudessa en kestä yhtään ns. turhaa valittamista. Flunssa on veemäinen kaveri ja nukkuminenkin on kivaa, mutta hei, sulla ei ole syöpää! Tällaisista ajatuksista jään kiinni itselleni. Toivotaan, että tällainen vaihe kuuluu taudinkuvaan. En haluaisi katkeroitua.

Mutta syövästä huolimatta elämäni on hyvää. Se on niin hyvää, että kuluneen viikon aikana oli päiviä, jolloin en keksinyt mitään negatiivista kirjoitettavaa. Eihän ihminen, jolla on 3 ihanaa ja tervettä lasta, rakastava ja rakastettava aviopuoliso, koiranpentu, uusi unelmatalo, töistä vapaata ja anoppi joka auttaa lastenhoidossa voi voida huonosti. Vaikka se musta pilvi on koko ajan elämässäni niin silti tunnen, että osaan nauttia hetkistä. Metsälenkit koiran kanssa syksyisesssä metsässä ovat parhautta. Ennen valokuvasin paljon, mutta nyt ajattelen, ettei joka hetkestä tarvi ottaa kuvaa vaan siitä pitää nauttia ja painaa se kuva mieleen.

Huomaan toki, että olen väsynyt ja tämä tauti vaikuttaa myös psyykkisesti. Olo on ristiriitainen. Pitäisi osata nauttia lapsista. Kun kerran olen niin etuoikeuttu, että vielä saan olla täällä heidän kanssaan. Mutta silti pinna on lyhyt kolmevuotiaan uhmaikäisen kanssa. Myös miesraukka saa osansa. Olen poissaoleva ja itkuinen. Pelottaa. Vaikka pitäisi osata elää hetkessä niin silti toivon, että aika menee nopeasti. Tiedän, että edessä on keuhkoleikkaus, mutta tarkka ajankohta on vielä auki. Eikä mitään tapahdu. Tuntuu kuin olisin tippunut hoitoketjusta pois. Vaikka se ei ole totta. Jatkuva lääkärissä ja tutkimuksissa juokseminen on tosi rankkaa niin siinä on se hyvä puoli, että päässä on sellainen olo, että olet parhaissa käsissä ja asialle tehdään koko ajan jotain. Mutta kun tulee tällaisia pitkiä taukoja jolloin ei tapahdu mitään niin olo on erittäin epävarma. Mieli kehittelee kaikennäköisiä vaivoja ja luonnollisesti ensimmäisenä ajattelee, että ne ovat merkkejä jostain pahasta. Ehdin jo sairastaa rintasyövänkin tuossa muutama viikko sitten. Rinnoissa oli ihmeellisiä tuntemuksia ja mielessäni ehdin jo päättää, että kun kerran rintasyöpäkin tässä on niin minun puolestani on ihan ok jos rinnat poistetaan kokonaan. No tutkimuksissa todettiin, ettei rinnoissa ole mitään vikaa ja oireetkin loppuivat siihen. Sen jälkeen olen kehitellyt jo uudet kasvaimet vatsaan ja niitä sitten tutkitaan muutaman viikon päästä. Tällaistako elämäni tulee olemaan?

Sairaanhoitajakoulussa aina toitotettiin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja nyt olen ihan käytännön kautta oppinut, että näin se on. Harmi vaan, ettei hoitohenkilökunta muista ottaa sitä aina huomioon. Itse hoitajana koen, että olen kyllä kasvanut ns. paremmaksi hoitajaksi tämän oman sairauteni kautta. Kun ihminen sairastuu vakavasti niin hänen käytöksensä muuttuu väkisinkin. On psyykeelle rankkaa kun terveys viedään. Olet ehkä ollut omatoiminen ja yhtäkkiä et pystykään tekemään kaikkea itse. Olet muiden varassa. Myös kivut vaikuttavat pääkoppaan. Itse en onneksi ole joutunut jatkuvasta kovasta kivusta kärsimään, mutta voin vain kuvitella mitä se psyykeelle tekisi jos näin olisi. Itse hoidan vanhuksia työkseni ja asiakkaiden joukostakin löytyy monenlaisia tapauksia. Luulen ymmärtäväni heitä paremmin nyt kun olen itsekin joutunut sairauden riepottelemaksi.

Myös ajatus siitä, että sairaana voi elää täysipainoista elämää, on vähän auennut minulle. Ensimmäinen ajatushan oli kun kuulin taudin leviämisestä, että minkä arvoista elämää se nyt sitten on jos kokoajan joutuu leikkauksissa juoksemaan ja elämään pelon kanssa. Mutta nyt olen jo vähän päässyt asiaan sisälle. Kun tapaa syöpää sairastaneen ihmisen, joka sanoo olevansa terve, niin silloin syttyy toivo. Voinko itsekin sanoa joskus noin? Tai kun tapaa ihmisen, joka kertoo sairastaneensa 15 vuotta syöpää ja käyneensä juuri pelaamassa täyden kierroksen golfia niin eikö se nyt kuulosta aika hyvältä? Ainahan sitä ihminen mainitsee terveyden kun kysytään elämässä tärkeimpiä asioita. Se kuuluu mainita ja tokihan jokainen tajuaa, että terveys on tärkeä asia. Mutta kuinka moni tajuaa oikeasti kuinka tärkeä asia se on? Väitän, ettei yksikään joka on saanut olla aina terve eikä ole menettänyt läheistään sairaudelle voi ymmärtää sitä. Voin toki olla väärässä, mutta itse en ole ainakaan koskaan tajunnut, että miltä se tuntuu kun ei voi enää rastittaa sitä ruutua, että on oikeasti terve ja vetää nimmarin alle ennen kuin itselläni ei ollut enää oikeutta sitä tehdä. Vakavasti sairastuminen on niin lopullista. Kerran syöpä, aina syöpä. Näinhän se on. Rikoksetkin vanhenevat, mutta jos kerran olet sairastanut vakavan sairauden niin se kulkee mukana ikuisesti. Ainakin paperilla.

Siitä jo kirjoitinkin, että toivon, että aika kuluisi nopeasti. Hullua sinäänsä kun ei tiedä milloin se kohdallani loppuu kokonaan. Mutta minusta tuntuu, että elämme nyt niin epävarmoja aikoja. Kukaan ei osaa sanoa miten tässä käy. Se on pelottavaa. Tosin se tarkoittaa sitä, että toivoa on.

Nautin näistäkin päivistä. Viime viikon olin 6. luokkalaisten kanssa leirikoulussa. Voi että meillä oli kivaa! Maatilalla täyshoidossa. Ilmat suosi ja lapset käyttäytyivät fiksusti. Ratsastimme metsässä auringon laskiessa. Saunoimme savusaunassa. Hoidimme eläimiä, opettelimme tähtikuvioita taivaalta ja tanssimme itsemme hikeen. Mutta silloinkin mukana oli ajatus, että teenkö tätä viimeistä kertaa. Pääsenkö ikinä enää maastoon hevosen kanssa vai onko tämä viimeinen kerta? Toki tuollainen ajatus tekee kokemuksista vahvoja. Noin kai tätä elämää kuuluisi elää. Nauttia joka hetkestä. Elää kuin viimeistä päivää. Ja parastahan tässä on juuri se, että toivoa on. Kukaan ei ole sanonut, ettenkö vielä vuosikymmenien päästä kipuaisi hevosen selkään. Se on lohdullista.

Tuhannen Tarinan Talo

Kuvat kertovat.. meillä oli upea leirikoulu!

Voin suositella tuota paikkaa kaikille, jotka leirikoulua

suunnittelevat. Homma toimi. Henkilökunta oli mukavaa, 

paikka ihana, ohjelma kivaa, ruoka hyvää ja ympäristö täydellinen:)

Pientä hehkutusta, mutta syystäkin.

Itse aloin jo mielessäni keräämään kaveriporukkaa kasaan.

Tyttöjen viikonloppu heppojen kanssa, oi oi...

tai perheen kanssa kesäloma maalla?

Kyllä. Tuonne palaamme vielä!