*home*

Olenkin kertonut teille, että käyn kirjoituskurssilla.

Meillä oli kotitehtävä. Piti kirjoittaa päiväkirjaa viikon verran

ja sen jälkeen tehdä pieni yhteenveto tms. tuotoksistaan.

Omastani tuli tällainen:

Yksi asia josta olen aina haaveillut on oma talo. Siis aina. Ihan pikkutytöstä asti. Asuimme aina kerrostalossa ja muistan miten jo ihan pienenä ajattelin, että voi kun joskus saisin asua omakotitalossa. Siellä talossa asuisi myös koira.

Nyt lähentelen neljääkymppiä ja olen ehtinyt asumaan jo monessa talossa. Kerrostaloissa, rivitalossa ja jo muutamassa omakotitalossakin. Mutta en vielä siinä talossa josta pienenä tyttönä unelmoin.

Mutta nyt me olemme löytäneet sen. Meidän talon. Ilman kompromisseja. Täydellisen talon oikealta alueelta. Kodin meille. Muutama viikko sitten lyötiin kaupat lukkoon ja nyt vain odotellaan, että päästään jouluksi uuteen kotiin.

Mutta miksi elämässä on aina näin? Kun jotain kivaa tapahtuu niin aina on taivaalla tumma pilvi joka vähän muistuttaa siitä, ettei ne asiat nyt ihan niin hyvin olekaan. Ainakin tuntuu siltä, että tuo tumma pilvi on aina olemassa. Joskus pienempänä. Joskus isompana. Ja tällä hetkellä siinä pilvessä lukee ”syöpä”. Ei sen enempää eikä vähempää. Syöpä!

Kun pikkutyttönä haaveilin talosta ei tuo pilvi kuulunut kauppaan. Mutta näin aikuistuttua sen on jo hyväksynyt, että valitettavasti elämä on tällaista. Ylä – ja alamäkeä. Kun vuosi sitten sairastuin en katkeroitunut. Ajattelin, että tämä juttu hoidetaan pois. No myönnetään, että ensin piti suunnitella hautajaiset ja parkua ääneen, mutta sen jälkeen olo oli luottavainen. Ja niin se menikin sillä kertaa.

Mutta tuo pahus oli ehtinyt levitä ja nyt tuntuu siltä kuin sisälläni olisi aikapommi. Ihan kuin pelaisi lottoa. Se on jännää. Ei voi tietää. Mutta kun sitä alkaa oikein miettimään niin se on myös tosi pelottavaa. Se miten tässä lotossa käy vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen. Myös siihen miten kauan saan asua tuossa elämäni unelmassa. Saanko viettää ihania jouluja siellä perheeni ja ystävien kanssa vai onko jouluvieraana aina tuo hiton syöpä.

Se vaikutta lapsiini. Eniten itkettää se, että miten lapsilleni käy jos syöpä vie voiton. Onneksi heillä on ihana ja huolehtiva isä. Mutta mitä jos hänellekin käy jotain? Kuka sitten pienistä huolehtii? Tuo ajatusleikki on niin ahdistava, ettei sitä jaksa kauaa leikkiä. Hyvin nopeasti tajuaa, että on ajateltava positiivisesti ja uskottava hyvään. Uskottava siihen, että niitä jouluja tulee ja otettava vastaan se kutsumatonkin vieras juhliin. Kunhan saan vain itse olla niissä juhlissa, kunhan lapsillani on äiti.

Muutama päivä sitten osallistuin yhteen blogiarvontaan, jossa kysyttiin: ”Mistä unelmoit?” Moni tuntui unelmoivat lottovoitosta. Minun oli ihan pakko lytistää tunnelmaa ja ilmoittaa, että unelmoin terveydestä ja siitä, että minulle suodaan vielä elinvuosia lisää.

Pankissa piti ottaa vakuutus lainalle. Mieheni ja minun eteen löytiin kaavakkeet, joissa piti todistaa, ettei ole sairauslomalla ja on muutenkin terve. Mieheni ruksitti kohdat ja sutaisi puumerkin alle. Itse en valitettavasti voinut palauttaa kaavaketta virkailijalle. Tunsin kateuden piston. Vielä reilu vuosi sitten olisin saanut laittaa rastin ruutuun, mutta tästä eteenpäin en enää koskaan. Yksikään vakuutusyhtiö ei anna minulle henkivakuutusta. Ikinä enää.

En haluaisi katkeroitua, mutta nykyään tunnistan itsessäni niitä merkkejä. Valitettavasti. En ole koskaan ajatellut, että muiden murheet olisivat pienempiä kuin omani. En edes silloin kun kuulin sairastavani syöpää tai kun juoksin sädehoidossa päivittäin. Minulle sai ystävä tulla kertomaan kuinka rankkaa on kun flunssa on pitkittynyt tai kun lapset valvottaa. Tiedän, että se on rankkaa. Mutta juuri nyt kun elän itse tässä epätietoisuuden ja pelon aikakaudessa en kestä yhtään ns. turhaa valittamista. Flunssa on veemäinen kaveri ja nukkuminenkin on kivaa, mutta hei, sulla ei ole syöpää! Tällaisista ajatuksista jään kiinni itselleni. Toivotaan, että tällainen vaihe kuuluu taudinkuvaan. En haluaisi katkeroitua.

Mutta syövästä huolimatta elämäni on hyvää. Se on niin hyvää, että kuluneen viikon aikana oli päiviä, jolloin en keksinyt mitään negatiivista kirjoitettavaa. Eihän ihminen, jolla on 3 ihanaa ja tervettä lasta, rakastava ja rakastettava aviopuoliso, koiranpentu, uusi unelmatalo, töistä vapaata ja anoppi joka auttaa lastenhoidossa voi voida huonosti. Vaikka se musta pilvi on koko ajan elämässäni niin silti tunnen, että osaan nauttia hetkistä. Metsälenkit koiran kanssa syksyisesssä metsässä ovat parhautta. Ennen valokuvasin paljon, mutta nyt ajattelen, ettei joka hetkestä tarvi ottaa kuvaa vaan siitä pitää nauttia ja painaa se kuva mieleen.

Huomaan toki, että olen väsynyt ja tämä tauti vaikuttaa myös psyykkisesti. Olo on ristiriitainen. Pitäisi osata nauttia lapsista. Kun kerran olen niin etuoikeuttu, että vielä saan olla täällä heidän kanssaan. Mutta silti pinna on lyhyt kolmevuotiaan uhmaikäisen kanssa. Myös miesraukka saa osansa. Olen poissaoleva ja itkuinen. Pelottaa. Vaikka pitäisi osata elää hetkessä niin silti toivon, että aika menee nopeasti. Tiedän, että edessä on keuhkoleikkaus, mutta tarkka ajankohta on vielä auki. Eikä mitään tapahdu. Tuntuu kuin olisin tippunut hoitoketjusta pois. Vaikka se ei ole totta. Jatkuva lääkärissä ja tutkimuksissa juokseminen on tosi rankkaa niin siinä on se hyvä puoli, että päässä on sellainen olo, että olet parhaissa käsissä ja asialle tehdään koko ajan jotain. Mutta kun tulee tällaisia pitkiä taukoja jolloin ei tapahdu mitään niin olo on erittäin epävarma. Mieli kehittelee kaikennäköisiä vaivoja ja luonnollisesti ensimmäisenä ajattelee, että ne ovat merkkejä jostain pahasta. Ehdin jo sairastaa rintasyövänkin tuossa muutama viikko sitten. Rinnoissa oli ihmeellisiä tuntemuksia ja mielessäni ehdin jo päättää, että kun kerran rintasyöpäkin tässä on niin minun puolestani on ihan ok jos rinnat poistetaan kokonaan. No tutkimuksissa todettiin, ettei rinnoissa ole mitään vikaa ja oireetkin loppuivat siihen. Sen jälkeen olen kehitellyt jo uudet kasvaimet vatsaan ja niitä sitten tutkitaan muutaman viikon päästä. Tällaistako elämäni tulee olemaan?

Sairaanhoitajakoulussa aina toitotettiin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja nyt olen ihan käytännön kautta oppinut, että näin se on. Harmi vaan, ettei hoitohenkilökunta muista ottaa sitä aina huomioon. Itse hoitajana koen, että olen kyllä kasvanut ns. paremmaksi hoitajaksi tämän oman sairauteni kautta. Kun ihminen sairastuu vakavasti niin hänen käytöksensä muuttuu väkisinkin. On psyykeelle rankkaa kun terveys viedään. Olet ehkä ollut omatoiminen ja yhtäkkiä et pystykään tekemään kaikkea itse. Olet muiden varassa. Myös kivut vaikuttavat pääkoppaan. Itse en onneksi ole joutunut jatkuvasta kovasta kivusta kärsimään, mutta voin vain kuvitella mitä se psyykeelle tekisi jos näin olisi. Itse hoidan vanhuksia työkseni ja asiakkaiden joukostakin löytyy monenlaisia tapauksia. Luulen ymmärtäväni heitä paremmin nyt kun olen itsekin joutunut sairauden riepottelemaksi.

Myös ajatus siitä, että sairaana voi elää täysipainoista elämää, on vähän auennut minulle. Ensimmäinen ajatushan oli kun kuulin taudin leviämisestä, että minkä arvoista elämää se nyt sitten on jos kokoajan joutuu leikkauksissa juoksemaan ja elämään pelon kanssa. Mutta nyt olen jo vähän päässyt asiaan sisälle. Kun tapaa syöpää sairastaneen ihmisen, joka sanoo olevansa terve, niin silloin syttyy toivo. Voinko itsekin sanoa joskus noin? Tai kun tapaa ihmisen, joka kertoo sairastaneensa 15 vuotta syöpää ja käyneensä juuri pelaamassa täyden kierroksen golfia niin eikö se nyt kuulosta aika hyvältä? Ainahan sitä ihminen mainitsee terveyden kun kysytään elämässä tärkeimpiä asioita. Se kuuluu mainita ja tokihan jokainen tajuaa, että terveys on tärkeä asia. Mutta kuinka moni tajuaa oikeasti kuinka tärkeä asia se on? Väitän, ettei yksikään joka on saanut olla aina terve eikä ole menettänyt läheistään sairaudelle voi ymmärtää sitä. Voin toki olla väärässä, mutta itse en ole ainakaan koskaan tajunnut, että miltä se tuntuu kun ei voi enää rastittaa sitä ruutua, että on oikeasti terve ja vetää nimmarin alle ennen kuin itselläni ei ollut enää oikeutta sitä tehdä. Vakavasti sairastuminen on niin lopullista. Kerran syöpä, aina syöpä. Näinhän se on. Rikoksetkin vanhenevat, mutta jos kerran olet sairastanut vakavan sairauden niin se kulkee mukana ikuisesti. Ainakin paperilla.

Siitä jo kirjoitinkin, että toivon, että aika kuluisi nopeasti. Hullua sinäänsä kun ei tiedä milloin se kohdallani loppuu kokonaan. Mutta minusta tuntuu, että elämme nyt niin epävarmoja aikoja. Kukaan ei osaa sanoa miten tässä käy. Se on pelottavaa. Tosin se tarkoittaa sitä, että toivoa on.

Nautin näistäkin päivistä. Viime viikon olin 6. luokkalaisten kanssa leirikoulussa. Voi että meillä oli kivaa! Maatilalla täyshoidossa. Ilmat suosi ja lapset käyttäytyivät fiksusti. Ratsastimme metsässä auringon laskiessa. Saunoimme savusaunassa. Hoidimme eläimiä, opettelimme tähtikuvioita taivaalta ja tanssimme itsemme hikeen. Mutta silloinkin mukana oli ajatus, että teenkö tätä viimeistä kertaa. Pääsenkö ikinä enää maastoon hevosen kanssa vai onko tämä viimeinen kerta? Toki tuollainen ajatus tekee kokemuksista vahvoja. Noin kai tätä elämää kuuluisi elää. Nauttia joka hetkestä. Elää kuin viimeistä päivää. Ja parastahan tässä on juuri se, että toivoa on. Kukaan ei ole sanonut, ettenkö vielä vuosikymmenien päästä kipuaisi hevosen selkään. Se on lohdullista.