Tänään oli se pitkään odotettu päivä. Iltapäivällä vihdoin lääkäri soitti.
Ensin hyvät uutiset, siis tosi hyvät: Syöpä ei ole levinnyt:)
Mutta maanantaina on edessä taas leikkaus. Jalkaan oli jäänyt syöpää (tosi harmi, että ekaa kertaa leikatessa ei tajuttu, että kyse voi olla pahalaatuisesta kasvaimesta) ja se pitää operoida uudelleen.
Yritetään leikata niin, että varpaat säästyy. Leikkauksen jälkeen todennäköisesti 3kk:n sädehoitokuuri ja sen pitäisi olla siinä:)
Samaan aikaan tuli soitto päiväkodista. Ingrid kuumeessa. Ja ilta onkin mennyt sitten vatsatautipotilasta hoitaessa. Anteeksi.. ehdinhän mä siinä välissä tunnin verran nauttimaan hammaslääkärin käsittelystä!
Niin ja tietysti mies on lähdössä aamulla työreissuun...
Iloisten uutisten päivä, mutta kyllä nyt jostain syystä meitä koetellaan!
Sanotaan, että asioilla on tarkoituksensa. Mikäköhän helvetti tämän kaiken paskan tarkoitus on?
No ehkä se selviää joskus!?
Mutta summa summarum... helpottunut, huojentunut, onnellinen:) Niin kuin koko perhe, suku ja ystävät!
Tervetuloa seuraamaan elämäämme Norjan Lapissa:)
Tervetuloa seuraamaan lapsiperheemme paluumuuttoa Suomeen.
Vietimme 3 vuotta Pohjois-Norjassa ja nyt yritämme päästä takaisin tähän etelän hektiseen elämäntyyliin:)
Kasvukipuja, sisustusta ja ihan normaalia lapsiperhearkea.
tiistai 26. marraskuuta 2013
maanantai 25. marraskuuta 2013
*pikkujoulut*
Huomenna on jännä päivä.
Jo viikkoja olen tiennyt, että kropassani on kutsumaton vieras.
Mutta olo ei ole ollut sellainen kuin olen aina kuvitellut, että
se on kun potilas saa kuulla kasvaimesta.
Olen luullut, että uutisen kuultuaan ei muuta ajattelekaan kuin
tuota möykkyä ja haluaa siitä eroon a.s.a.p!
Itse en ole ajatellut asiaa juurikaan. Toki olen pelännyt, että
mitä jos se on levinnyt. Lähettänyt veren mukana kavereitaan
keuhkoihini. Tosin kun kuulin diagnoosista ja siitä, että kyseessä
on keskiagressiivinen tyyppi joka saattaa hyvinkin tämän tehdä
ajattelin ekana, että ei se ole. Tuntisinhan minä sen voinnissani.
Onneksi ajattelin noin ja oikein hengittelin syvään ja totesin, että
ei.. mitään ei ole, koska mitään en tunne. Sillä jälkikäteen olen
kyllä niitä kaikennäköisiä oireitakin sitten kehitellyt.
Mutta alan ihmisenä tiedän, että pää se tässä vain tekee tepposia.
Nämä viikot ovat menneet päivä kerrallaan.
Hyviä enemmän kuin huonoja.
Olen ollut itselleni armollinen.
Väsynyt olen ja tukka lähtee tupottain, joten
onhan se merkki jostain.
Eli olen ottanut rennosti. Mennyt jumpaan /
lenkille vain jos siltä on tuntunut, lämmittänyt saunaa
lähes joka ilta, syönyt herkkuja ja antanut ihmisten huolehtia
minusta, ottanut apua vastaan.
Viime viikko meni sairastaessa ja perjantaina jäi
sitten firman pikkujoulutkin väliin.
Mutta voihan sitä juhlia kotonakin:)
Haettiin iskä illalla lentokentältä ja syötiin hyvin.
Keväällä (vielä kun nostin norjalaista palkkaa)
ostin laivalta pullon oikein hyvää ja kallista viiniä.
Perjantaina ajattelin, että nyt jos koskaan on aika
avata se pullo.
En ole koskaan ollut sellainen "sitkuihminen", että
eläkkeellä sitten... nykyään vielä vähemmän.
En todella usko, että aikani on vielä,
mutta niinhän se on että elämästä ei koskaan tiedä,
Hyvää yötä kaikille!
Ootteko te juhlineet pieniä jouluja?
ps. pitäkäähän peukkuja huomenna!
*palaillaan*
torstai 21. marraskuuta 2013
Arkea pukkaa
Mies lähti alkuviikosta pitkästä aikaa Norjaan töihin. Hän oli polvipotilaana kotona niin pitkään, että meinasin jo tottua. Tai me kaikki. Ja nyt onkin ihan outoa pyörittää tätä ruljanssia yksin.
Ja mitä tapahtuu kun jäät yksin? Aina?! Sairastaminen alkaa.
Eilen vähitellen alkoi lihaksissa tuntumaan, että ei... ei nyt! No kyllähän. Pari tuntia meni ja tärisin sängyn pohjalla. Kuumetta jopa. Koskakohan mulla on ollut kuumetta viimeksi? Ei mies muistiin.
Ja tänään sitten myös Oskari sairastui:(
Ja tiedättekö kun äiti sairastaa niin tuo alle 2v aistii sen. Pitäisi lukea, leikkiä ja laulaa. Itkun sekainen puhelu mummulle ja tänään tuli apu ja vei tuon 2 vuotiaan mennessään.
Kaikki tutkimuksen liittyen syöpään on nyt tehty ja ensi ti tulee sitten tuomio. Jännittää.
Ja kun on kipeä ja mieli on kanssa vähän kipeä niin toikin asia on alkanut itkettämään.
Musta on tullut räsynukke joka häviäisi köyden vedon lapsellekin.
Sen verran voimia oli pakko kerätä, että kauppaan raahauduin.
Lidl:stä tuli mainos jota en voinut vastustaa. Hasselpähkinäjäätelö. Se on mun heikkous.
Sen jälkeen kun Mövenpick lopetti kyseisen jätskin valmistuksen niin hyvää hasselpähkinäjätskiä on ollut melkein mahdoton löytää. Mutta nyt löytyi sellainen "ihan hyvä":) Niin kipeä en taida ikinä olla, etteikö herkut maistuisi;)
Ja mitä tapahtuu kun jäät yksin? Aina?! Sairastaminen alkaa.
Eilen vähitellen alkoi lihaksissa tuntumaan, että ei... ei nyt! No kyllähän. Pari tuntia meni ja tärisin sängyn pohjalla. Kuumetta jopa. Koskakohan mulla on ollut kuumetta viimeksi? Ei mies muistiin.
Ja tänään sitten myös Oskari sairastui:(
Ja tiedättekö kun äiti sairastaa niin tuo alle 2v aistii sen. Pitäisi lukea, leikkiä ja laulaa. Itkun sekainen puhelu mummulle ja tänään tuli apu ja vei tuon 2 vuotiaan mennessään.
Kaikki tutkimuksen liittyen syöpään on nyt tehty ja ensi ti tulee sitten tuomio. Jännittää.
Ja kun on kipeä ja mieli on kanssa vähän kipeä niin toikin asia on alkanut itkettämään.
Musta on tullut räsynukke joka häviäisi köyden vedon lapsellekin.
Sen verran voimia oli pakko kerätä, että kauppaan raahauduin.
Lidl:stä tuli mainos jota en voinut vastustaa. Hasselpähkinäjäätelö. Se on mun heikkous.
Sen jälkeen kun Mövenpick lopetti kyseisen jätskin valmistuksen niin hyvää hasselpähkinäjätskiä on ollut melkein mahdoton löytää. Mutta nyt löytyi sellainen "ihan hyvä":) Niin kipeä en taida ikinä olla, etteikö herkut maistuisi;)
Ja ihanaa postia eräältä blogini lukijalta:)
Kiitos Nonna <3
lauantai 16. marraskuuta 2013
Elämä jatkuu...
... entiseen tapaaan ja hyvä niin.
Vaikka tutkimukset ovat kesken ja kaikki on vielä auki niin elämä tämän kaaoksen keskellä kuitenkin jatkuu ihan normaalisti.
Käydään töissä, kuskataan lapsia harrastuksiin ja tehdään ruokaa.Siinä sivussa juoksen tutkimuksissa ja lääkäreillä. Lapset täyttävät vuosia ja isänpäiväkin on kalenterissa sillä paikalla jossa aina aiemminkin.
Myös joka syksyinen tyttöjen reissu tuli ajankohtaiseksi ja hyvä niin.
Mehän ollaan Kaisan kanssa tavattu monta vuotta peräkkäin Oslossa. Mutta nyt kun mekin asutaan Suomessa niin päätettiin lähteä Oslon sijaan Turkuun. Turku on ihana :)
Vaikka tutkimukset ovat kesken ja kaikki on vielä auki niin elämä tämän kaaoksen keskellä kuitenkin jatkuu ihan normaalisti.
Käydään töissä, kuskataan lapsia harrastuksiin ja tehdään ruokaa.Siinä sivussa juoksen tutkimuksissa ja lääkäreillä. Lapset täyttävät vuosia ja isänpäiväkin on kalenterissa sillä paikalla jossa aina aiemminkin.
Myös joka syksyinen tyttöjen reissu tuli ajankohtaiseksi ja hyvä niin.
Mehän ollaan Kaisan kanssa tavattu monta vuotta peräkkäin Oslossa. Mutta nyt kun mekin asutaan Suomessa niin päätettiin lähteä Oslon sijaan Turkuun. Turku on ihana :)
Meidän reissut menevät perinteisesti niin, että ihan ensin
lösähdetään hotellin sängylle, korkataan skumppa ja puhutaan
monta tuntia <3 Sitten kun nälkä alkaa kurnimaan vatsassa lähdetään
etsimään joku sopiva ruokapaikka ja sitten jatketaan yöhön.
Meillä oli ihan huippu reissu.
Kaisan kanssa aina on.
Ja uskokaa tai älkää meillä on takana monen monta retkeä:)
Yleensä reissut ovat naurua ja iloa täynnä, mutta on
näihin vuosiin mahtunut surua ja murhettakin.
Kaisa menetti läheisensä vuosia sitten.
Sitä terapoitiin ratsastamalla ympäri Nurmijärven
metsiä välillä itkien välillä nauraen.
Kun oma isäni kuoli niin me tytöt lähdettiin Långvikiin.
Sulkeuduttiin hotellihuoneeseen, korkattiin kuohari jos toinenkin
ja itkettiin.
Ja niitä hauskoja reissuja onkin sitten iso kasa.
Aina silloin tällöin jompi kumpi on ollut raskaana
tai mukana on ollut tissitakiainen, mutta kivaa on ollut aina.
Tämä Turun reissu ei ollut surureissu.
Ei kyyneleen kyyneltä.
Tytöt tahtoi pitää hauskaa;)
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Anteeksi, että joudun kertomaan tämän puhelimessa...
Lähipäivät ovat menneet näissä merkeissä:
Kolme viikkoa sitten sain puhelun joka alkoi:
"Anteeksi, että joudun kertomaan tällaisen asian puhelimessa".
Eli juuri sen puhelun mitä me jokainen pelkäämme.
Onneksi tajusin heti, että kyse ei ole lapsista.
Olenkin kertonut täällä, että minulta poistettiin patti jalasta.
Ja patithan lähetetään aina "varmuuden vuoksi" patologille.
"Saat soiton jos siinä jotain on", perään huikataan.
Minulle ei tullut mieleenkään, että ikinä saisin sitä puhelua.
Olin unohtanut jo koko jutun kun puhelu tuli.
Puhelu oli lyhyt, viesti oli:
"Soitin, että et säikähdä kun sinuun otetaan yhteyttä
Töölöstä lähiaikoina".
Lähes kaksi viikkoa kului ennen kuin tuli lisätietoa.
"Odottavan aika on pitkä"- käsite sai aivan uuden merkityksen.
Vieläkään en tiedä juuri mitään, mutta kovasti
tutkitaan. Sen verran tiedän, että
nyt kohdalleni on osunut lottovoitto.
1-2 tapausta vuodessa ja kyse on
"keskiagressiivisesta" tyypistä.
Mutta olen toiveikas. Olen nuori ja vahva.
Uskon, että tämä on asia mikä hoidetaan pois
päiväjärjestyksestä.
Onneksi on lapset, ihana mies, kiva työ,
ystävät ja harrastukset.
Isänpäivät ja syntymäpäivät tulevat
vaikka oma elämä pysähtyy hetkeksi.
Elämä menee eteenpäin eikä ole aikaa miettiä
asiaa sen koommin. Iltaisin on niin väsynyt, että kaatuu
sänkyy ja toivoo, että ei herää pissahätään, koska
sitten ne pahat ajatukset tulevat mieleen....
Ihan käsittämätöntä.
Minähän olen sairaanhoitaja.
Minä hoidan syöpäpotilaita...
ja valitettavasti olen nähnyt paljon
potilaita jotka eivät taistelusta huolimatta ole
selvinneet.
Mutta minä en suostu lukeutumaan tuohon ryhmään.
En. Minulla on 3 pientä lasta ja minun aikani
ei ole vielä.
Ei, ei, ei...
Toivon, että tämä ei ole levinnyt.
Viekööt vaikka koko jalan kunhan
saavat sen kokonaan pois.
Nyt on otettu verikokeita,
tavattu lääkäri, käyty TT:ssä...
Ensi viikolla magneettikuvat ja
joulukuussa todennäköisesti leikataan taas.
Edelleen kaikki on auki.. tutkitaan ja lääkärit
miettivät mikä olisi paras tapa aloittaa hoidot.
Tämä on se vaikein asia...
mutta lasten kanssa on juteltu ja kerrottu, että
patti oli pahalaatuinen, nyt tutkitaan, että se on saatu
kokonaan pois....
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Se mikä ei tapa....
Mitäköhän sellaiset oikein tunnetut bloggaajat tekevät silloin
kuin elämä ei mene ihan suunnitelmien mukaan?
Tai ihan oikeat julkisuuden henkilöt?
Kun sairastuu vakavasti, mokaa oikein kunnolla,
joutuu jätetyksi tms.
Kun tapahtuu asioita joita ei haluaisi kaikkien tietoisuuteen
ja sitten lehdet revittelevät niistä etusivun juttuja:(
Hyi kauheeta!
Joskus olin lopettamassa bloggaamista ja vaikka olin
vielä ihan untuvikko tässä blogihommassa niin sain
aika paljon postia että ei... et voi.
En minä ainakaan miettinyt tällaisia asioita silloin
kuin aloin blogia kirjoittamaan, mutta lähiaikoina
olen miettinyt näitä(kin) senkin edestä.
Kun elämässä tapahtuu negatiivisia asioita niin
tämä postaaminen ei ole ekana mielessä.
Ei jaksa.. eikä keksi mistä kirjoittaisi.
Ei halua kirjoittaa niitä näitä,
pitää kuplaa yllä.
Ei voi oikein pitää pitkää
blogitaukoakaan... ainakin sellainen olo
minulla on.
Itse ainakin uskon, että lukijat alkaisivat ihmettelemään,
että mihin se katosi. Jotenkin kokee olevansa lukijoilleen
sen velkaa, että ilmoittaa ainakin, että on elossa.
Toissalta ei kiinnosta paskakaan koko blogi ja
tämä idiootti virtuaalimaailma.
En halua huolestuttaa.
Ja mikä tärkeintä lapsille ei ole
sattunut mitään <3
Mitä tähän nyt sanoisi?
Se mikä ei tapa...
opettaa???
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)