On minulle tuttu. Mutta lähinnä hoitajan näkökulmasta. Työpaikkana.
Nyt olen joutunut potilaan rooliin ja täytyy sanoa, että hoitajan rooli on paljon kivempi.
Vaikka hoitoni taitavat olla vasta aika alussa niin olen saanut maistaa sitä mistä kaikki puhuvat. Huonoa kohtelua, olettamista, odottelua, epäinhimillisyyttä ja ajattelemattomuutta. Toki saanut myös hyvää hoitoa ja apua, mutta näistä epäkohdista haluaisin kirjoittaa muutaman sanan.
Ensinnäkin syöpäuutinen kerrottiin minulle puhelimitse. Niin kuin se taitaa tapana olla. Itselleni se oli ihan ok, mutta mieheni oli siitä tosi vihainen. Soittaa nyt kesken työpäivän, antaa pikainfo tapahtuneesta ja pyytää odottamaan yhteydenottoa toisesta sairaalasta... ja sitä sitten odoteltiin se melkein 2 viikkoa.
Missään vaiheessa kukaan ei ole kertonut minulle mistä voisin saada henkistä-/keskusteluapua jos sellaista sattuisin kaipaamaan.
Sitten alkoi tapahtumaan. Lähes päivittäin sain puheluita eri sairaaloista. Lähinnä kellonaikoja milloin pitää olla missäkin. Esim. eräs perjaintai lääkäri soitti, että pitäisi lähteä labraan. Munuaisarvot pitäisi tsekata. Lähdin heti kun töistä pystyin irtautumaan. Onneksi tajusin, että oma tk ei taida olla enää auki ja soitto sinne varmisti asian. Minut ohjattiin sairaalaan, siellä labra olisi auki. Eipä ollut... päivystyksessä kerrottiin, että asiani ei ole päivystysluonteinen joten pitäisi palata asiaan maanantaina. "On se nyt v...u!", huusin. Ja aloin itkemään. Ja kas kummaa. Alle minuutti ja labrahoitaja oli hihani kimpussa ja näytteet saatiin kuin saatiinkin otettua. En ole ylpeä käytöksestäni, mutta olin väsynyt.
Sitten tehtiin erilaisia tutkimuksia. Mm. magneettikuvauksia ja TT-kuvaus. TT-kuvaukseen saavuin sovittuun aikaan ja sitten olikin jo kiire. Sairaala oli juuri saanut uudenlaisen laitteen ja sitä he sitten kovasti tutkivat ja harjoittelivat sen käyttöä. Unohtivat ihan, että putken sisällä on potilas joka on ekaa kertaa kyseisessä tutkimukessa. Jokainen jolle on tämä tutkimus tehty tietää, että se on erittäin epämukava. Olla nyt ahtaassa putkessa liikkumatta 45 minuuttia. Mitään ohjeita en saanut ja kalanmaksaöljykapselit sukassa minut passitettiin takaisin käytävälle, koska oli jo seuraavan potilaan vuoro tulla sisään. Tässä kohtaa mietin, että pitäisikö palata hoitoalalle. Hyvistä hoitajista on pula.
Monta viikkoa meni tutkiessa ja hutkiessa, mutta minkäänlaista välitietoa en saanut. Kun viimeinenkin tutkimus oli tehty ja tiesin, että lääkäreillä on asiaan liittyvä meeting niin mietin, että miksi he eivät voi soittaa minulle sitä muutaman minuutin puhelua!? Kertoa onko syöpä levinnyt. Ja ehkä vähän jopa valaista mitä seuraavaksi. Mutta ei. Soittoaika minulle oli vasta 5 päivää tuon meetingin jälkeen.
No sitten tuli se päivä, jolloin lääkäri vihdoin soitti sovitusti. Helpotus ja huokaus. Tilanteeseen nähden kaikki hyvin. Kirurgina häntä kiinnosti lähinnä leikkaustekniikka, jolla tuumori poistettaisiin. Alunperin puhuttiin, että tod. näk ainakin isovarvas joudutaan poistamaan, mutta puhelimessa hän kertoi, että olivat päätyneet säästävään leikkaukseen eli varpaisiin ei tarvitse kajota. Tai tarvitsee, tunto niistä lähtee osittain, mutta varpaat saan pitää. Oli jo lopettamassa puhelua kun uskaltauduin kysymään, että mitäs niissä keuhko- ja maksakuvissa näkyi. Pitkä hiljaisuus, muminaa ja lopulta: "tosi pitkä lausunto, mutta summa summarum, etäpesäkkeitä ei ole löytynyt", hän nauroi. Jes!
Ja sitten ohjeet: Huomenna labraan, valokuvaukseen ja anestesialääkäriä tapaamaan ja maanantaina leikkauspöydälle.
Näin tehtiin. Maanantain aamuna menin sovitusti Töölöön kukonlaulun aikaan. Sairaala nukkui vielä. Osasto johon minut oli ohjattu oli täynnä, joten minut lähetettiin lasten osastolle kerrosta ylemmäs.
Meillä oli 3 hengen huone. Aivan ihana vanhempi rouva jolta oli rinta poistettu syövän takia lepäili vasemmalla puolellani. Oikealla puolella oli nuori tyttö joka ei puhunut mitään.
Meidän kaikki leikattiin saman aamupäivän aikana. Minä tulin ekana osastolle takaisin, torkuin ja oksentelin. Sitten tuli rouva takaisin. Hänelle rakennetaan uutta rintaa ja leikkaus oli mennyt hyvin. Siinä me höpöttelimme ja lepäilimme. Nuori nainenkin tuli takaisin. Hänellä roikkui dreenejä sieltä täältä eikä hän puhunut vieläkään mitään. Ei koko päivänä, kunnes illalla alkoi huudattamaan tietokonettaan. Ihmettelimme rouvan kanssa, että mitäs nyt... aika kovalla volyymillä mennään, mutta ei se mitään kunnes hoitaja tuli hänelle sanomaan, että ei näin. Sairaalassa ei voi kuunnella musiikkia näin kovalla... kunnes hän räjähti. Siis tämä potilas. Hänen mielestään me emme olleet kunnioittaneet hänen toipumistaan vaan puhuneet koko päivän. Hoitaja yritti selittää, että näin se menee. 3 hengen huoneessa ääntä tulee väkisin ja normaali puhe on sallittua. Hän ei voinut ymmärtää. Hän ei saa kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria jne, mutta me saamme puhua.
Itse olin ihan hiljaa. Lähinnä järkyttynyt. Ihmettelin, että miksi hän ei ollut sanonut mitään. Kertonut, että meidän keskustelu häiritsee häntä. Olisi itse pitänyt tajuta, harmitti.
Tätä showta jatkui koko illan. Aina kun me tämän rouvan kanssa sanoimme jotain niin melu verhon takana alkoi. Lopulta hoitaja sanoi tosi tiukkaan sävyyn, että nyt riittää. Tyttö huusi sekä hoitajalle että tälle toiselle (yli 80v rouvalle) törkeyksiä ja haukkui meitä rasisteiksi. Hän oli tumma ihoinen ja koki, että häntä kohdellaan hänen ihon värinsä takia toisin kuin meitä muista. Huh huh... Hoitajien olisi pitänyt olla syöttämässä nälkäisiä ja sairaita vauvoja niin heillä meni aikaa tämän meidän huoneen järjestyksen pitoon!!
Seuraavana aamuna lääkärin kierrolla selvisi, että tämä nuori nainen oli ollut silikonirintojen korjausleikkauksessa. Hänet oli siis sijoitettu samaan huoneeseen syövän vuoksi rintansa menettäneen potilaan kanssa. Aamulla häneltä poistettiin dreenit ja hän puki omat vaatteet päälleen ja lähti kotiin sanomatta sanaakaan meille muille! Itse ainakin olen jo sh-koulussa oppinut, että potilaiden sijoittelu on tärkeää. Samaan huoneeseen ei laiteta potilasta joka on tullut tekemään aborttia ja potilasta joka on saanut keskenmenon. Eli ihmettelin suuresti, että mikä idea (tod.näk tilanpuute) oli sijoittaa nämä kaksi naista samaan huoneeseen.
En tiedä miksi kirjoitin tästä sairaalakokemuksesta, mutta olihan tuo reissu!
Sairaala näyttäytyy ihmisille ihan eri tavalla riippuen siitä mistä näkökulmasta sitä katsoo.
Mutta katsoo sitä sitten tuon vanhan rouvan näkövinkkelistä tai tuon hoitajan jonka olisi pitänyt olla syöttämässä sairasta vauvaa niin tulos on sama. Kenenkään ei kuuluisi saada tuollaista kohtelua!
Mutta minkäs tällekään voi? Sairaalassa ei ollut tilaa. Ei ollut vapaata huonetta, johon tämän nuoren naisen olisi voinut siirtää, joten tilannetta oli vain kestettävä.
Minkälaisia kokemuksia teillä on sairaalamaailmasta?
Toivon, että tämä oli poikkeuksellinen sairaalareissu.
Tosin monesti olen miettinyt asiaa näiden kuukausien aikana.
Mitä jos olisin vanha, väsynyt ja tosi sairas. Kuka silloin pitäisi puoliani?
Onneksi olen itse alalla ja tiedän oikeuteni ja mm. sen, että sairaalassa on aina päivystävä labrahoitaja vaikka labra ei olisikaan auki. Voin vain kuvitella miten iäkkäiden ihmisten kohdalla tämä kaikki olisi mennyt.