On minulle tuttu. Mutta lähinnä hoitajan näkökulmasta. Työpaikkana.
Nyt olen joutunut potilaan rooliin ja täytyy sanoa, että hoitajan rooli on paljon kivempi.
Vaikka hoitoni taitavat olla vasta aika alussa niin olen saanut maistaa sitä mistä kaikki puhuvat. Huonoa kohtelua, olettamista, odottelua, epäinhimillisyyttä ja ajattelemattomuutta. Toki saanut myös hyvää hoitoa ja apua, mutta näistä epäkohdista haluaisin kirjoittaa muutaman sanan.
Ensinnäkin syöpäuutinen kerrottiin minulle puhelimitse. Niin kuin se taitaa tapana olla. Itselleni se oli ihan ok, mutta mieheni oli siitä tosi vihainen. Soittaa nyt kesken työpäivän, antaa pikainfo tapahtuneesta ja pyytää odottamaan yhteydenottoa toisesta sairaalasta... ja sitä sitten odoteltiin se melkein 2 viikkoa.
Missään vaiheessa kukaan ei ole kertonut minulle mistä voisin saada henkistä-/keskusteluapua jos sellaista sattuisin kaipaamaan.
Sitten alkoi tapahtumaan. Lähes päivittäin sain puheluita eri sairaaloista. Lähinnä kellonaikoja milloin pitää olla missäkin. Esim. eräs perjaintai lääkäri soitti, että pitäisi lähteä labraan. Munuaisarvot pitäisi tsekata. Lähdin heti kun töistä pystyin irtautumaan. Onneksi tajusin, että oma tk ei taida olla enää auki ja soitto sinne varmisti asian. Minut ohjattiin sairaalaan, siellä labra olisi auki. Eipä ollut... päivystyksessä kerrottiin, että asiani ei ole päivystysluonteinen joten pitäisi palata asiaan maanantaina. "On se nyt v...u!", huusin. Ja aloin itkemään. Ja kas kummaa. Alle minuutti ja labrahoitaja oli hihani kimpussa ja näytteet saatiin kuin saatiinkin otettua. En ole ylpeä käytöksestäni, mutta olin väsynyt.
Sitten tehtiin erilaisia tutkimuksia. Mm. magneettikuvauksia ja TT-kuvaus. TT-kuvaukseen saavuin sovittuun aikaan ja sitten olikin jo kiire. Sairaala oli juuri saanut uudenlaisen laitteen ja sitä he sitten kovasti tutkivat ja harjoittelivat sen käyttöä. Unohtivat ihan, että putken sisällä on potilas joka on ekaa kertaa kyseisessä tutkimukessa. Jokainen jolle on tämä tutkimus tehty tietää, että se on erittäin epämukava. Olla nyt ahtaassa putkessa liikkumatta 45 minuuttia. Mitään ohjeita en saanut ja kalanmaksaöljykapselit sukassa minut passitettiin takaisin käytävälle, koska oli jo seuraavan potilaan vuoro tulla sisään. Tässä kohtaa mietin, että pitäisikö palata hoitoalalle. Hyvistä hoitajista on pula.
Monta viikkoa meni tutkiessa ja hutkiessa, mutta minkäänlaista välitietoa en saanut. Kun viimeinenkin tutkimus oli tehty ja tiesin, että lääkäreillä on asiaan liittyvä meeting niin mietin, että miksi he eivät voi soittaa minulle sitä muutaman minuutin puhelua!? Kertoa onko syöpä levinnyt. Ja ehkä vähän jopa valaista mitä seuraavaksi. Mutta ei. Soittoaika minulle oli vasta 5 päivää tuon meetingin jälkeen.
No sitten tuli se päivä, jolloin lääkäri vihdoin soitti sovitusti. Helpotus ja huokaus. Tilanteeseen nähden kaikki hyvin. Kirurgina häntä kiinnosti lähinnä leikkaustekniikka, jolla tuumori poistettaisiin. Alunperin puhuttiin, että tod. näk ainakin isovarvas joudutaan poistamaan, mutta puhelimessa hän kertoi, että olivat päätyneet säästävään leikkaukseen eli varpaisiin ei tarvitse kajota. Tai tarvitsee, tunto niistä lähtee osittain, mutta varpaat saan pitää. Oli jo lopettamassa puhelua kun uskaltauduin kysymään, että mitäs niissä keuhko- ja maksakuvissa näkyi. Pitkä hiljaisuus, muminaa ja lopulta: "tosi pitkä lausunto, mutta summa summarum, etäpesäkkeitä ei ole löytynyt", hän nauroi. Jes!
Ja sitten ohjeet: Huomenna labraan, valokuvaukseen ja anestesialääkäriä tapaamaan ja maanantaina leikkauspöydälle.
Näin tehtiin. Maanantain aamuna menin sovitusti Töölöön kukonlaulun aikaan. Sairaala nukkui vielä. Osasto johon minut oli ohjattu oli täynnä, joten minut lähetettiin lasten osastolle kerrosta ylemmäs.
Meillä oli 3 hengen huone. Aivan ihana vanhempi rouva jolta oli rinta poistettu syövän takia lepäili vasemmalla puolellani. Oikealla puolella oli nuori tyttö joka ei puhunut mitään.
Meidän kaikki leikattiin saman aamupäivän aikana. Minä tulin ekana osastolle takaisin, torkuin ja oksentelin. Sitten tuli rouva takaisin. Hänelle rakennetaan uutta rintaa ja leikkaus oli mennyt hyvin. Siinä me höpöttelimme ja lepäilimme. Nuori nainenkin tuli takaisin. Hänellä roikkui dreenejä sieltä täältä eikä hän puhunut vieläkään mitään. Ei koko päivänä, kunnes illalla alkoi huudattamaan tietokonettaan. Ihmettelimme rouvan kanssa, että mitäs nyt... aika kovalla volyymillä mennään, mutta ei se mitään kunnes hoitaja tuli hänelle sanomaan, että ei näin. Sairaalassa ei voi kuunnella musiikkia näin kovalla... kunnes hän räjähti. Siis tämä potilas. Hänen mielestään me emme olleet kunnioittaneet hänen toipumistaan vaan puhuneet koko päivän. Hoitaja yritti selittää, että näin se menee. 3 hengen huoneessa ääntä tulee väkisin ja normaali puhe on sallittua. Hän ei voinut ymmärtää. Hän ei saa kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria jne, mutta me saamme puhua.
Itse olin ihan hiljaa. Lähinnä järkyttynyt. Ihmettelin, että miksi hän ei ollut sanonut mitään. Kertonut, että meidän keskustelu häiritsee häntä. Olisi itse pitänyt tajuta, harmitti.
Tätä showta jatkui koko illan. Aina kun me tämän rouvan kanssa sanoimme jotain niin melu verhon takana alkoi. Lopulta hoitaja sanoi tosi tiukkaan sävyyn, että nyt riittää. Tyttö huusi sekä hoitajalle että tälle toiselle (yli 80v rouvalle) törkeyksiä ja haukkui meitä rasisteiksi. Hän oli tumma ihoinen ja koki, että häntä kohdellaan hänen ihon värinsä takia toisin kuin meitä muista. Huh huh... Hoitajien olisi pitänyt olla syöttämässä nälkäisiä ja sairaita vauvoja niin heillä meni aikaa tämän meidän huoneen järjestyksen pitoon!!
Seuraavana aamuna lääkärin kierrolla selvisi, että tämä nuori nainen oli ollut silikonirintojen korjausleikkauksessa. Hänet oli siis sijoitettu samaan huoneeseen syövän vuoksi rintansa menettäneen potilaan kanssa. Aamulla häneltä poistettiin dreenit ja hän puki omat vaatteet päälleen ja lähti kotiin sanomatta sanaakaan meille muille! Itse ainakin olen jo sh-koulussa oppinut, että potilaiden sijoittelu on tärkeää. Samaan huoneeseen ei laiteta potilasta joka on tullut tekemään aborttia ja potilasta joka on saanut keskenmenon. Eli ihmettelin suuresti, että mikä idea (tod.näk tilanpuute) oli sijoittaa nämä kaksi naista samaan huoneeseen.
En tiedä miksi kirjoitin tästä sairaalakokemuksesta, mutta olihan tuo reissu!
Sairaala näyttäytyy ihmisille ihan eri tavalla riippuen siitä mistä näkökulmasta sitä katsoo.
Mutta katsoo sitä sitten tuon vanhan rouvan näkövinkkelistä tai tuon hoitajan jonka olisi pitänyt olla syöttämässä sairasta vauvaa niin tulos on sama. Kenenkään ei kuuluisi saada tuollaista kohtelua!
Mutta minkäs tällekään voi? Sairaalassa ei ollut tilaa. Ei ollut vapaata huonetta, johon tämän nuoren naisen olisi voinut siirtää, joten tilannetta oli vain kestettävä.
Minkälaisia kokemuksia teillä on sairaalamaailmasta?
Toivon, että tämä oli poikkeuksellinen sairaalareissu.
Tosin monesti olen miettinyt asiaa näiden kuukausien aikana.
Mitä jos olisin vanha, väsynyt ja tosi sairas. Kuka silloin pitäisi puoliani?
Onneksi olen itse alalla ja tiedän oikeuteni ja mm. sen, että sairaalassa on aina päivystävä labrahoitaja vaikka labra ei olisikaan auki. Voin vain kuvitella miten iäkkäiden ihmisten kohdalla tämä kaikki olisi mennyt.
Näin ainakin hoitajan näkökulmasta tuo sun sairaalareissu kuulostaa aika sairaalan normiarjelta. Potilaat kuvittelevat tulenasa 5 tähden hotelliin, jossa hoitajilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin passata potilaita, joskus aika turhanpäiväsistä asioista. Omaiset ja potilaat kohtelevat hoitohenkilökuntaa joskus uskomattoman törkeästi - ei tajuta, että valtaosa hoitajista tekee töissä parhaansa ja ovat ihmisiä, joille saattaa tulla erehdyksiä ja unohduksia.
VastaaPoistaItse olen ollut viime vuosina potilaana vain Englannissa ja täytyy myöntää, että en ollut kovin tyytyväinen saamaani hoitoon. Kipulääkkeitä sai odottaa tuntikausia ja juuri keskenmenon läpikäyneenä minun vieressä oli potilas, jolle tehtiin abortti.
Sairaalamaailma on menossa enemmän ja enemmän retuperälle. Kukaan ei oikein enää jaksa välittää ja tietenki budjetin tiukentaminen näkyy vähennetyssä hoitohenkilökunnassa, jotka ehtii tehdä vain sen minimin potilaalle. Jotkut kun tarvitsevat myös sitä olkapäätä, jota vasten itkeä, mutta sen tarjoamiseen ei ole aikaa.
Itse muistan tällaisia caseja lähinnä yksityiseltä puolelta kun potilaat joutuvat itse maksamaan niin he kuvittelevat, että palvelu on kuin hotellissa.
PoistaToi hoitaja olikin hyvä. Kun se oli aikansa kuunnellut ton tytön avautumista niin se sanoi, että jos haluaa privaattihuoneen niin pitää mennä Mehiläiseen tms. Että heillä ei ole valitettavasti tarjota yhden hengen huoneita:)
Mä olin tyytyväinen hoitajien ja lääkäreiden toimintaan. Toki väsymys näkyi, mutta kaikki olivat ystävällisiä eikä kivuista tarvinnut kärsiä. Ruoka oli hyvää jos vaan sisällä olisi pysynyt:)
Kyllä noi ainaiset säästöt alkavat valitettavasti näkymään käytännössä jo ihan potilaankin silmään. Ja rakennukset alkavat olemaan tosi kurjassa kunnossa:(
Mulle tuli mieleen, että menen tonne osastolle vapaaehtoiseksi lasten sylissä pitäjäksi kun tästä toivun. Ei ole oikein, että pienet lapset joutuvat olemaan yksin kun ovat kipeitä ja vieraassa paikassa!
Pahaa teki lukea ja tuli kurja olo sekä sinun että rouvan puolesta.
VastaaPoistaItse olen myös saanut osakseni monenlaista; juurikin vuosien yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi ja se meni kesken. Sairaalassa olimme minä ja toinen samanikäinen. Hoitaja sitten minun itkiessäni tuli sanomaan että eihän sitä aborttia ole pakko tehdä jos se noin koville ottaa. Silloin tuli minultakin todella rumaa tekstiä suusta ja sanoin että mielelläni olisin omani pitänyt mutta minulla ei ollut valinnanmahdollisuutta, elämä päätti toisin. Hoitaja tokaisi että turhaan siinä itket, ei sitä takaisin enää saa.
Myöhemmin olen mm. joutunut sairauteni takia asioimaan usein yhteispäivystyksessä ja pahimmillaan siellä joutuu odottamaan tuntikausia ennenkuin saa kipulääkettä, ennenkuin tapaa lääkäriä, ennenkuin pääsee osastolle. Minun tapauksessani joka kerta tarvitaan leikkaus mutta sitä ei uskota ja papereita ei ole aikaa lukea. Pistää vihaksi kun hoidetaan sellaisilla keinoilla mitkä eivät tehoa tai pahimmassa tapauksessa pahentavat tuskaa.
Kerran olin maannut 12 tuntia päivystyksessä, päässyt viimein osastolle odottamaan KÄYTÄVÄPAIKALLE aamua. Tuskassa itkin ja kyyhötin yhdessä kohtaa, hoitaja sanoi ettei voi antaa enää mitään kun olen saanut kaiken minkä voi antaa. Viimein toinen hoitaja soitti ylilääkärille ja sain jotain vahvempaa, sanoi että ei kestä katsoa kun tuska väänsi koko ihmisen kieroon, oksensin, hiki valui jne.
Aamulla sitten lääkäri kiersi ja määräsi että on leikattava HETI, että rouva saliin ennen klo 10, kello oli 9.45. Hoitaja selittämään että ei ole leikkurissa ketään kun on tiimit vapaalla. Lääkäri korotti äänenesä, sanoi tiukkaan sävyyn että rouva saliin ennen klo 10 ja jo rupesi tiimiä löytymään. Sillä leikkauksella pelastettiin ainoa munuaiseni ja lääkärin mukaan kyse oli enää hetkistä, jos asia olisi venynyt niin munuainen olisi ollut entinen.
Leppis
Voi kauheeta. Olet sinäkin saanut kamalaa kohtelua osaksesi.
PoistaToi odottaminen on kauheeta kun on oikein kipeä! Onneksi munuaisesi saatiin pelastettua vaikka läheltä piti... ei ole kiva lukea tällaisia tarinoita, mutta ne taitavat olla harmillisen yleisiä:(
Hei Kalamuija
VastaaPoistaMinäkin sain kuulla diagnoosin alkavasta rintasyövästä puhelimitse.
Tämä tapahtui samaan aikaan kun duunirintamalla minut & kollegani oli ulkoistettu, ja meillä oli juuri samana päivänä lähtö uuden firman tervetulotilaisuuteen.
Ei ollut hirveän hauskat fiilikset siellä meikäläisellä.
Tänään minut operoitiin Kirurgisessa sairaalassa ja leikkaus meni hyvin, pääsin kotiin jo samana iltana.
Sikäläisestä henkilökunnasta minulla on vain hyvää sanottavaa, kaikki olivat ystävällisiä ja hoitivat hommansa hyvin.
Toki sitä piinaavaa odottelua tässä on joutunut kestämään diagnoosin jälkeen erinäisissä tutkimustilanteissa melko paljon.
Kahden viikon päästä on jälkitarkistus ja myöhemmin sädehoidot, toivotaan että nekin sujuu niin kivuttomasti kuin mahdollista.
Toivotan sinulle voimia paranemiseen, elämä jatkuu, nautitaan täysillä siitä!
Jouluvalmisteluni tänä vuonna = konvehteja napaan sohvalla lappeellaan :-)
t. Merja
Voimia Merja ja toivotaan, että sädehoidot menevät hyvin.
PoistaVieressäni oli tosiaan rouva joka oli käynyt rintasyövän läpi. Rinta poistettu ja säde-ja sytostaatit päälle.
Lääkäri antoi minun ymmärtää, että sädehoito on läpihuutojuttu. Polille mennään ja muutama minuutti niin hoito on ohi. Tätä 3kk ja homma on paketissa. Mutta tämä vieruskaverini kertoi, että se oli käytännössä kyllä ihan muuta. Klinikalla pitää olla aina ajallaan, mutta harvoin siellä ollaan aikataulussa. Lisäksi koneet ovat usein rikki jne. Ja hänellä oli tullut n. 10.kerralla tosi kovat kivut eikä käsi ollut enää liikkunut jne. Ja nyt rinta on tosi arpeutunut ja kova joten korjausleikkauksia joutuu tekemään vähän kerrallaan. Nyt häneltä otettiin rasvaa vatsasta ja ruiskutettiin rintaan,mutta oikein mitään näkyvää ei saatu aikaiseksi kun rinta oli niin kova, ettei sinne voinut laittaa rasvaa kuin ihan vähän. Eli operaatioita on useita edessä. Lisäksi käden imusuonia avattiin samalla.
IHmettelen vain miten tuon sädehoidon voi työssäkäyntiin soveltaa. Kun jo tämä aika kun tutkittiin ja hutkittiin oli haastavaa. Kävin töissä koko ajan, mutta välillä oli soitetttava asiakkaille, että sorry... olen sairaalassa enkä pääsekään tulemaan vaikka olin mielestäni varannut aikaa tosi hyvin.
No näistähän ei tiedä miten ne menee. Ja pääasia on, että leikkaukset on takana ja meitä hoidetaan. Mutta ei tämä kivaa ole.
Voimia sinulle. Krijoittele tänne aina välillä missä mennään. Tsemppiä.
Tuo on kaikki aika pientä siihen, miten omaistani kohdeltiin syöpähoidoissa, mutta en kerro, kun ei ole minusta kyse. Hoitovaste saattaa olla hyvä, mutta homma ei toimi.
VastaaPoistaOmista kokemuksistani mm sen verran, että olen saanut hoitovirheestä pysyvän vamman. Kerran meni puoli vuotta, ennen kuin sain lääkäreistä ulos diagnoosin poskiontelotulehduksesta. (Kuvat oli otettu jo ensimmäisellä kerralla, mutta kukaan ei niitä muistanut lukea.) Pysyvän sairaiden kontrollit unohtui alkuunsa vuosiksi, kun lausuntokokeista (dg) ja kontrollisuositus tuli toisesta sairaalasta (yliopistosairaala) "hoitavaan" keskussairaalaan. Hoitokin sitten jäi. Moka huomattiin vasta, kun vaihdoin opiskelujen jälkeen kirjat isompaan kaupunkiin ja kävin siellä hoidattamassa juuri tuota poskiontelotulehdusta. Sanomattakin selvää, että käytän yksityistä, vaikka ei se hoito ole siellä sen parempaa, mutta rutiinit toimivat eri tavalla - ja hoitohenkilökunnan ja kuuntelevat korvat saa rahalla. Winnie
No harmi jos omaisellasikin on (tosi) huonoja kokemuksia syöpähoidoista. Tämä taitaa olla niin rutiinia niille jotka tämän asian kanssa työskentelee, että he unohtavat, että kuitenkin jokaiselle potilaalle tämä on ainutkertainen, pelottava ja tärkeä asia.
PoistaItse olen miettinyt, että jos olisin Norjassa leikkauspöydälle ehtinyt niin miten olisi käynyt. Olisivatko he lähettäneet tämän minun "ganglion" patologille vai miten olis käynyt.
Kyllähän noita kuulee, että lääkäri ei ikinä soita eli suomeksi ei ole kukaan katsonut kuvia, lukenut lausuntoja eikä ilmoittanut potilaalle. Siinä pitää potilaan olla aktiivinen, niin se vain on:(
Joo se on harmi,että rahalla saa. Itsekin mietin kovasti, että laitanko visan vinkumaan ja nopeutan tätä prosessia (odottaminen oli rasittavaa), mutta olisko se lopulta nopeuttanut tätä hoitoon pääsyä. Ehkä olisin saanut vastauksen nopeammin, mutta leikkaukseen pääsy ei olisi tod.näk nopeutunut. Ja tieto lisää tuskaa... Mutta olen onnellinen, että asun Hus:n alueella. Uskon, että paras hoito ja ammattitaito on täällä.
Mietin myös omaiseni kohdalla yksityisen hoidon käyttöä, mutta sillä ei olisi saavuttanut merkittävää etua hoidossa. Ehkä lääkärit/hoitajat olisivat ehtineet paremmin valmistautua hoitoihin. (Leikkausvalmistelut, allergioiden huomioiminen jne) Sen sijaan syövän jälkeisessä seurannassa olen tiukasti käskenyt hakeutua yksityiselle puolelle tutkimukseen säännöllisen tiuhaan ja aina kun tarvetta tuntuu olevan. Winnie
PoistaItse en ole käynyt sairaalassa muuta kuin synnyttämässä nyt aikuisiällä ja niistä kokemuksista on vain positiivista sanottavaa.
VastaaPoistaKiva kuulla, että et ole tarvinnut sairaalahoitoa:) Ja silloinhan kokemukset ovat yleensä positiivisia kun kaikki menee hyvin ja synnytyksissä yleensä onneksi näin on:)
PoistaMinä olen kahdesti synnyttänyt yliopistosairaalassa. Ensimmäisen synnyttyä vanhempani matkustivat tuonne 400km päähän katsomaan ensimmäistä lastenlastaan. Tosi ikävänä on jäänyt mieleen miten töykeästi heitä kiellettiin huoneeseeni tulemasta. Ymmärrän että säännöt on säännöt, mutta vieruskavereilla, lestad. äideillä oli 13 lasta ja miehet vierailuajoilla huoneessa. Töykeys tuossa vaiheessa jää mieleen, vaikka toinen hoitaja antoikin sitten luvan vanhemmilleni tulla vauvaa katsomaan.
VastaaPoistaJuuri ennen kotiinlähtöäni yksi hoitaja kysyi osaanko vaihtaa vauvalle vaipan. Tuossa kaikki neuvot esikoisen äidille. Onneksi osasin lapsia hoitaneena ja olisin kysynyt kyllä jos olisin apua tarvinnut.
Toinen poika syntyi samassa paikassa. Hänellä oli abo-immunisaatio. Tuo todettiin kaksi pvää myöhemmin kuin itse olin alkanut puhumaan että lapsella on jokin vialla. Minulle onni oli että ystävä oli samalla osastolla työharjoittelussa ja toi minulle asiasta kertovia kirjoja kansliasta. Niistä sain tietoni.
Tytöt sitten syntyivätkin ihanassa pienessä sairaalassa täällä etelämpänä. Sain valita yo-sairaalan ja tuon välillä enkä kyllä miettinyt. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Niin ihana hlökunta, synnytykset käytiin läpi moneen kertaan ja minulle jäi vain hyviä muistoja. Harmittaa kovasti että tuollakin synnytyksiä ollaan lopettamassa.
Kamala lukea teidän kokemuksia. Ihan käsittämättömän huonoa kohtelua, epäinhimillistä.
Tuo idea vapaaehtoisista vauvojen sylittäjistä on hyvä. Nyky työttömyyden ja resurssipulan aikana tuo voisi olla oikein hyvä ratkaisu.
Voimia kaikille sairastaville toivon.
Totta. Tuollaiset negatiiviset asiat jäävät mieleen ja kun synnytyksen jälkeen (tai yleensäkin sairaalassa kun pitää olla, on sairas tms) niin on aika herkässä tilassa. On niin tuurista kiinni minkälaisen hoitajan/lääkärin kanssa joutuu vastatusten.
PoistaAika omatoiminen/ aktiivinen saa olla jos haluaa ohjeita ja hoitoa sairaalassa nykyään. Rahaa säästetään ja se alkaa näkymään sairaalan arjessa. Hoitajista revitään kaikki irti ja se valitettavasti alkaa vähitellen näkymään. Ei saisi olla näin! Ja toi on kauheeta, että äidin pitää kertoa ammattilaisille, että lapsessa on ehkä jotain vialla:( Kyllä vanhempien pitäisi päästä lähtemään sairaalasta vauvan kanssa sillä mielellä, että vauva on tutkittu ja siinä vaihessa terveeksi todettu.
Itse olen synnyttänyt 3 lasta ja kaikki eri sairaaloissa. Yhden Etelä-Norjassa aluesairaala tyyppisessä sairaalassa, toisen Lohjan aluesairaalassa ja kolmannen Tromssassa yliopistollisessa sairaalassa ja kaikki on mennyt hyvin ja olen ollut tyytyväinen. Mutta varmasti juuri siksi, että kaikki on mennyt hyvin:)
Juu mulle tuli vahva tunne tuolla sairaalassa, että siellä tarvitaan apukäsiä. Sanoinkin siellä hoitajalle. että kun ite saan tästä jalkani alle niin tulen tänne yösyliksi ja he toivottivat minut tervetulleeksi:)
Kylläpä kuulostaa tosi kamalalta Suomen sairaala toiminta. Minun sairaalakokemus on Usasta.Valitsin itse sairaalan missä halusin synnyttää. Tosi positiiviset ja ihanat muistot First Begginings osastolta jäi. Oma huone, oma hoitaja koko synnytksen ajan. Hoitaja piti houolen kaikesta ja kätilö oli myöskin mukana. Vauvan synnytä pääsin omaan houneeseen lepäämään, hoitaja sekkailli aika ajoin miten jaksoin ja ruokaa ja välipaloja tuotiin koko ajan. Vauva sai olla huoneessani tai jos halusin nukkua hän meni nurseriin hoitoon. Myöskin avian ihan muisto jäi sairaalan tarjoamasta juhla ateriasta..menusta valitsimme mieheni kanssa alkupalat, pääruuat, jälkiruuat ja halutessa viiniä ja tai olutta...valkoinen liina ja nätti kattaus oli ruokavaunuissa kun ateriaa tarjottiin. Osastolla oli pieni keittiö josta sai hakea virvokkeita, kahvia, jätskiä, voileipiä yms million vaan, Vauvalla oli oma lastenlääkäri joka shuolehti hänen hyvin voinnista ja minulla oma tutu joka huolehti minusta koko raskauden ajan. Vauvalla oli bilirubenia ja hänestä pidetiin hyvää huolta..ja jos olisi ollut tarvetta olla sairaalassa yli sallitun 3 vuorokauden (vakuutuksemme korvaa 3 vrk) olisi lääkärimme ollut valmis siirtämään meidät lastenosastolle omaan huoneeseen jossa olisimme saaneet yöpyä vauvan kanssa. Mieheni muuten vietti yhden yön vierasvuoteella huoneessani...perheelle ei ollut vierailu aikoja..ystäville kylläkin. Hoitaja oilivat tosi ihania...auttoivat ja neuvoivat kaikessa..varsinkin imettämisessä tarvitsin apua ja aina sitä oli. Ennen kotiin lähtöä hoitajat tarkastivat autonturvakaukalon sopivuuden reilut 3 vk etuajassa syntyneelle pikkuiselle...istuimeen laitettiin extra tukia ja tarkailtiin pikkuisen hengitystä ja sydäntä...ekalla kerralla hän ei läpäisyt koetta (hengitys pyshätyi 30 sekuntiksi), toisella yritksellä kolmen tunnin kuluttua ongelmaa ei enää ollut..En voi muuta sanoa kuin että kaikesta pidettiin huolta...meidä saatetiin autoon asti..hoitaja työnisi minut rullatuolisaa toinen kantoi vauvan kaukalossa... kaksi päivää myöhemmin visiting nurse tuli kotiin katsomaan miten meillä menee.. kävin myöskin sairaalan järjestämissä new mom ryhmissä..toisi ihana tuki ryhmä, jossa new mommies saa kaikkea tietoa, tukea neuvoja, uusia ystäviä ym. ... kuuluuko Suomessa muuten tutustumiskäynti synnysosatoon ennen laskettua aikaa? Me vierailimme osastollamme..saimme tietoa mitä ja miten asiat hoituu. Synnyskursille en mennyt...moni ystäväni kertoi että ei siellä niin paljoa opi. Myöskin meillä olisi ollut mahdollisuus valita "koti oloinen" synnytys sairaalan viereisessä talossa, joka oli sitä varten tehty. Minulle tuo sairaala tuntui jotenkin asiaan sopivammalta paikalta. Moni täällä kyllä synnyttää ihan omassa kodissa kätilön avustamana..se taitaa olla harvinaista Suomessa.
VastaaPoistaMay the Christmas be blessed and happy to you and yours!
Oi kuulostaa loistavalta. Voi kun noin olisi muuallakin. Taitaa olla rahakysymys:)
PoistaKyllä Suomessa ja Norjassakin saa mennä tutustumaan osastoon ennen synnytystä. Ja järjestetään synnytysvalmennusta ja tuollaisia ryhmiä jossa kokoontuu äidit joilla on saman ikäisiä vauvoja. Ei ehkä joka kunnassa, mutta ainakin näissä kaupungeissa joissa itse olen synnyttänyt.
Kotisynnytykset eivät taida olla kovin yleisiä Suomessa. Joistain tapauksista olen lukenut lehdistä, mutta luulen, että 99% synnyttää sairaalaolosuhteissa ja sitä myös suositellaan.
Hyvää joulunaikaa myös sinne:)
Onnellinen saa olla että asuu Hus:n alueella. Oman sairauden kohdalla siis TODELLA olen ja olin onnellinen, töölön neurologinen osasto on maailmankuulu osaamisestaan... Itselläni on myös huonoja kokemuksia, koska sain kaulavaltimokanyylista verenmyrkytyksen. Lääkäri oli kyllä määrännyt sen vaihdettavaksi perjantaina, mutta sitä ei vaihdettu ja kärsin hirmuisista kivuista su/ma välisenä yönä ja sitä kautta sain aivoverenvuodon jälkeen kaupan päälle verenmyrkytyksen :( Lääkäri on todella vihainen, ja on sääli etten toipuessani jaksanut tehdä valitusta koska hoidossani kävi selvä virhe... Mutta kun toipuu tuollaisesta kun minä silloin (ja koko perhe koittaa selvitä) ei ekana ollut mielessä valittaa. Ja sitten aikaa oli jo kulunut ja valitus oli aina vaan hankalampi tehdä ja lopulta jäi. Harmi, nyt jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt. Ja ne tilat!! Ainakin silloin olin sellaisella osastolla mikä oli täysin aikansa elänyt, ahdas ja pinttyneen likaisen oloinen esim. suihkutiloiltaan... Huoneen jossa minä olin kolmen muun kanssa (sinne olisi ehkä mahtunut hyvin kaksi vuodetta) ovi pysyi kiinni kun oven ja yläkarmin välissä oli pyyhe. Ikkunan edessä oli pyyhe ettei sieltä vetäisi liikaa. Koitin vain ajatella että onneksi sentään leikkaussali ja teho olivat kertakaikkiaan tip top kunnossa, ja huippulääkäreitä löytyy. Mutta kyllä se toipumiseen vaikuttaa, sillä kun minut siirrettiin Lohjalle niin ihmettelin mitä siitä sairaalasta valitetaan että se on huonossa kunnossa. Laitoin huoneen ovea kiinni/auki, kiinni/auki ihan siitä ilosta että se meni. Lattiat kiilsivät puhtauttaan ja vessatkin tuntuivat puhtailta. Huoneissa oli tilaa vieraille. Kyllä mieli piristyi Lohjalla, jo senkin takia kun tilat olivat niin paljon paremmat! (ja perhe ja ystävät pääsivät useammin käymään). Kun sitten parin viikon päästä kävin siellä töölön osastolla tarkistuksessa tajusin kuinka kamalat ne tilat olivat! Itse en ollut tajunnut sitä potilaana, mutta kyllä minua siellä katsomassa käyneet sanoivat niiden järkyttäneen kaiken sen tilanteen kamaluuden päälle. Mä voisin tästä kirjoitella vaikka kuinka, ja ajatuksia on tosi paljon... Ihanaa Joulun aikaa teille, ja toivon että Joulun sanoma ja tunne tulee tänä vuonna muusta kuin niistä tavanomaisista asioista. Tsemppiä hirmuisesti koko perheelle! :)
VastaaPoistaT:Heidi
No olet säkin Heidi kokenut jo kaikenlaista. Uskomatonta (sairaanhoitajana ajattelen), ettei kanyylia vaihdettu lääkärin määräyksestä huolimatta! Tossakin huomaa sen, että tuurilla on iso rooli... Joku toinen hoitaja olisi muistanut asian. Sinä potilaana sait kärsiä. Kyllä Töölö on parhaat päivänsä nähnyt ja tilat ovat auttamatta liian pienet. Voisikohan asioihin jotenkin vaikuttaa?
PoistaJäätävintä on ajatella että lapset sairastavat/toipuvat vielä huonommissa oloissa (näin olen ymmärtänyt) :( Toivotaan että ainakin lapset saavat nopeasti paremmat tilat!
VastaaPoista-H-
Juuri näin. Tietääkseni kaikissa sairaaloissa ei ole esim. tilaa vanhemmille yöpyä. Muistan kun yhden uuden vuoden vietimme Oskarin kanssa Jorvissa niin juuri ja juuri patja mahtui lattialle lapsen sängyn viereen. Eli kyllä. Tiloissa on parantamisen varaa. Ja olisihan se hoitajille, lääkäreille ym. henkilökunnalle hyvä, että olisi ajanmukaiset / turvalliset ja toimivat tilat joissa tehdä tärkeää työtä.
PoistaOnpa ikävä lukea, millaisia kokemuksia sairaalassa on ollut. Se sairaalassaolo kun ei muutenkaan herkkua ole. Tsemppiä ja voimia vaan jatkoon, ja toivotaan että kaikki menee parhain päin!
VastaaPoistaMinulla on kokemusta sairaalassaolosta vain synnytyksen yhteydessä. Kokemus ei ollut hyvä, mutta henkiin jäin. Sen sijaan sekä äitini, että mummini sairaalahoidosta jäi aika paljon huonoja muistoja. Molemmat kuolivat noin vuosi sitten, joten eipä sen kai väliä, vaikka ajatuksiani kirjoittaisinkin, vaikka eivät suorastaan itseäni koskekaan. Äitini sairastui varhain dementiaan ja joutui aikanaan sairaalahoitoon, kun ei enää pystytty kotona hoitamaan. Surkeus oli siinä, että jalat toimivat, mutta pää ei. Oli ollut aina kova kävelemään, mutta nyt kun henkilökuntaa ei ollut, niin ei päässyt enää kävelemään, vaan istui päivät pitkät kiinni sidottuna penkkiin. Tuli mieleen, että ihan kuin joku elukka häkissään. Mihinkään ei pääse. Siinä istut. Aamulla siirretään siihen ja illalla sänkyyn. Välissä ehkä joku vaipanvaihto tai joku. Samalla kun äitiä kävin katsomassa, sain huomata mitä tarkoittaa se, että hoitohenkilökuntaa ei ole tarpeeksi. Joku saattoi pyytää päästä vessaan, mutta kun ei ollut käyttäjää, kaikui potilaalle huuto, että sulla on vaippa, k*se siihen. Ai niin. Ja äidillä ei ollut mitään diagnoosia vielä siinä vaiheessakaan, kun oli jo niin vihannes, ettei tunnistanut edes omaa perhettään. Diagnoosinteko oli vain jotenkin unohtunut.
Mummini puolestaan oli sairaalassa samaan aikaan. Kuolion vuoksi jouduttiin tekemään amputaatio jalkaan, ja kun sukulainen meni leikattua mummia katsomaan, siellä mummi makasi (keskussairaalan) petissä ilman vaatteita, kaikki lääkkeet antamatta viereisellä pöydällä ja oli tuskissaan. Loppuvaiheessa hoitajat eivät antaneet lääkärin määräämää määrää kipulääkettä ja mummi koki kovia tuskia viimeisinä aikoinaan. Niin anteeksi, en tiedä miksi tämän kaiken tähän kirjoitin. Ehkä vain tuntui hyvältä päästää se pois. Tämä nyt ei kyllä muiden oloa paremmaksi tee, eikä sinunkaan, mutta minua se ainakin vähän helpotti.
Täytyy unohtaa nämä rutinat, joilla ei tässä vaiheessa enää ole merkitystä. Toivotan teille oikein ihanaa joulun odotusta ja voimia hässäkän keskelle! :)
Kamalaa:( Vaikka puhutaan aina, että Suomessa asiat ovat hyvin, mutta käytännössä näköjään ei todellakaan ole.
PoistaHyvä, että kerroit asiasi ääneen. Eihän asiat muutu parempaan suuntaan jos niistä ei kukaan puhu rehellisesti. Sitä vaan tuntee olevansa niin pieni, että ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä jos haluaisi vaikuttaa siihen, ettei tällaista enää tapahtuisi. Ehkä minun tekoni voisi olla se, että palaan hoitotyöhön ja hoidan oman tonttini hyvin.
Hyvää joulua myös teille <3
Sairaalassa tuli vietettyä kuukausi ja siihen mahtui monenlaista kokemusta. Suurin ongelma mielestäni ovat monen hengen huoneet, joissa on sitten laidasta laitaan monenmoista potilasta. Yksi haluaa yöllä katsoa televisiota, yksi oksentaa, yhdellä on sydänvaivoja jne. Siinä, kun yrittää itse toipua tappajabakteerista, niin itku ei ole kaukana, mutta vaikka kuinka valittaisi, niin ei sillä suurta merkitystä ole. Mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että sairaalat ovat niin vanhoja ja väärin suunniteltuja. Lisäksi, kuten potilaissa, myös hoitohenkilökunnassa on mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä. Toiset välittävät potilaistaan enemmän kuin toiset. Näin ei asian pitäisi olla, vaan sairaaloissa pitäisi olla mahdollisuus yksityisyyteen ja parantumiseen. Toivottavasti jossain vaiheessa asiat ovat parempaan päin.
VastaaPoistaNo, tällaisia ajatuksia sairaalasta ja nyt toivotan Sinulle voimia, paranemista ja iloa elämääsi.
Totta tämäkin. Olisi ihanteellista jos sairaalassa olisi mahdollisuus hyvään hoitoon, kunnolliseen kohteluun ja sellaiset tilat joissa olisi yksityisyyttä ja rauhaa sen verran, että voisi keskittyä parantumiseen. Mutta näin ei kyllä Suomessa tänä päivänä ole. Ja päivän teema on: säästetään, säästetään. Mistä tässä enää säästää??
PoistaEi mene aikaakaan kun tilanne on sama kuin esim. Norjassa. Suomalaiset eivät enää halua tehdä hoitotyötä huonojen työolojen ja - palkan vuoksi. Silloin meitä hoitaa noissa huonoissa ja ahtaissa tiloissa sitten hoitajat jotka eivät puhu edes kunnolla suomea. Sekin on potilaille ja omaisille rankkaa kun kommunikaatio ei pelaa.
Kiitos kun jätit kommentin. Tätä toivon kun postausta tein. Sairaalahoidossa on suuria puutteita ja niihin pitäisi saada parennuksia.
Valitettavasti huonompaan suntaan ollaan menossa. Jo nyt on sairaaloissa pula henkilökunnasta ja miten käy seuraavan 10 vuoden aikana, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Kuka hoitaa hoitoa tarvitsevat? Ehkä edessä on USA:n malli, jossa vakuutuksen ottaneet saavat kunnollista hoitoa ja muut sitten sitä, mihin yhteiskunnalla on varaa. Toivottavasti ei kuitenkaan näin, vaan meillä kaikilla on mahdollisuus hyvään hoitoon ikään ja sosiaaliluokkaan katsomatta.
PoistaVoi että. Itselläni ei sairaalakokemusta ole neljää normaalisti sujunutta synnytystä enempää. Kolmannen lapsen kohdalla kyllä koin juuri tuota epäonnistunutta potilassijoittelua. Samassa huoneessa oli äiti, jonka vauva oli teholla ja koko ajan tuotiin huonompia uutisia. Minä koitin hoitaa tervettä vauvaani melkeinpä salaa ja kuunnella parhaani mukaan vieruskaverin murhetta. Varmasti meitä molempia helpotti, kun hänet päästettiin kotiin toipumaan, vaikka vauva jäi sairaalaan.
PoistaItse opiskelen terveydenhoitajaksi. Kyllä tuo resurssipula hirvittää ja välillä miettii, miksi ihmeessä valitsin tällaisen alan, mutta en siltikään aio vaipua synkkyyteen :) Ajattelen itsepäisesti, että löydän kyllä kohtuullisesti kuormittavan työpaikan, jossa on vielä mahdollisuus olla hyvä hoitaja. Ei anneta periksi :) Ja koskeehan ne säästöt monia muitakin aloja, esim. opettajia, ei me yksin olla. Yhteistä tahtoa meiltä kaikilta kysytään, liika itsekkyys ajaa tämänkin maan muuten suohon. Kukaan ei voi poimia pelkkiä rusinoita pullasta. Vapaaehtoisia tarvitaan varmasti kaikkialla, kouluissa, sairaaloissa ym. julkisissa laitoksissa. Kuka tahansa voi ilmoittautua vanhuksia ulkoiluttamaan tms. Sinne vaan!
Niin mistä saadaan hoitajia kun isot ikäluokat jäävät eläkkeelle? Mä pelkään, että käy niin kuin Norjassa. Hoitajan ammatti ei ole kovin "seksikäs". Joka puolella puhutaan kuinka rankkaa työtä se on ja miten siitä maksetaan huonoa palkkaa.
VastaaPoistaTosin itse olen vähän erimieltä. Palkka ei ole päätä huimaava, mutta se maksetaan takuu varmasti pennilleen joka kuukausi. Myyntityössä kun esim usein on provikkapalkka niin epävarmuus on aika rasittava tekijä. Sitten kun sairauslomia jne niin se näkyy heti palkassa.
Se on meidän hoitajien onni, että töitä on. Sinä anonyymi joka opiskelet th:ksi niin varmasti löydät mieleisen paikan. Jos se ei ole se eka työpaikka niin tod.näk aina on töitä tarjolla muuallakin. Ei anneta periksi:)
Mutta nyt kuin olen nähnyt tämän asian myös potilaan näkökulmasta niin entistä enemmän arvostan lääkäreitä ja hoitajia, jotka jaksavat tätä työtä tehdä. Potilaan ovat vaativia ja tilat aikansa eläneitä, mutta silti on niitä sissejä, jotka ympäri vuorokauden tekevät tätä epäseksikästä työtä!
Mä olen joutunut sairaalaan ihan kylmiltään, eli ei ollenkaan tuttu ympäristö. Olen yleensä aika jännittynyt kaikista tutkimuksista ja joskus vähän pahastunut hoitajien suoraviivaisesta tyylistä, heille kun monet asiat on tietenkin rutiinia toisin kuin minulle. Mutta kun alkujärkytyksestä olen päässyt, alan aina arvostaa hoitajia ja muuta henkilöstöä tosi korkealle. Kaikki on tehneet työnsä hyvin, toiset fiksummin ja toiset vähän vähemmän asiakasystävällisesti. Se, mitä kaipaisin enemmän, olisi ehkä ripaus juttelua, etenkin, jos potilas on osastolla useampia päiviä. Suomalainen sairaanhoitohenkilökunta on rautaisen asiallista, eikä ylimääräiselle tietenkään ole aikaa. Olisi vaan kiva tulla nähdyksi ajattelevana ihmisenä, jolla on sairauden ulkopuolinenkin elämä, eikä vain potilaana, jolta tullaan säännöllisesti mittaamaan verenpaine. - Monen hengen huoneet on varsinaisia sulatusuuneja, onneksi niissä en ole paljon ollut. Pari dementiahäirikköä on tullut koettua, mutta hekin olivat hyvinä hetkinään mitä sydämellisimpiä :) t. Potilas
VastaaPoistaVoin kuvitella, että se touhu näyttää juuri tuolta jos sairaalamaailma ei ole tuttu:) Mutta vaikka on rautaisen asiallinen ja ammattitaitoinen ei tarkoita sitä, että ei voisi kysyä mitä kuuluu ja olla sen hetken näyttämättä kiirettä kun siinä potilaan luona on. Hoitajissa on kyllä sellaisia "juttelijoitakin" kuten esim. itse olen. Mua ei varmaan hyvällä katsottais jollain kiirellisellä ensiapupoliklinikalla tai kiireisellä osastolla:) Mutta potilaat tykkää:)
PoistaJuu nuo monen hengen huoneet ovat kyllä haaste. Niin hoitajille kuin potilaillekin.
Ja esim. minuthan laitettiin lastenosastolle ja muutama muukin (huonekaverini). Jälkikäteen mietin, että heillä ei ollut kyllä tarpeeksi ammattitaitoa hoitaa meitä leikattuja aikuisia. Esim. naapurirouvalta oli avattu imusuonia käsistä. Hän ei olisi missään nimessä saanut taivuttaa kättä kyynärpäästä tai ranteesta. Osastolla tullessa hänellä oli pehmeät taitokset käsivarressa. Hän toimeliaana rouvana touhusi siinä vaikka mitä ja todellakin käytti kättä ja ihmetteli miten hyvä käsi onkaan. Ei kipuja ei mitään... ja seur päivänä kuulimme, että eka 3 päivää olisi pitänyt kättä pitää suorana ettei imusuonet tukkeudu. Hieno ja hyvin sujunut leikkaus olisi voinut kärsiä tästä hoitajien huonosta informoinnista todella. Samoin omalla kohdalla. Vielä tänäkään päivänä en tiedä miten paljon saisin oikeesti käyttää tätä jalkaa astumiseen. Korkoa pitää käyttää 3 vkoa ja sen avulla olen liikkunut, mutta huomaan (vielä nyt 2 vkon jälkeen), että jos kävelen enemmän niin edessä on kivulias yö. Ja olen miettinyt tekeekö se hallaa paranemiselle.
Eli kun potilaita sijoitetaan tilanpuutteen vuoksi "väärille" osastoille niin hienot leikkaukset saattavat kärsiä ... ja siis potilaat tietysti. Eikä se hoitajillekaan kivaa ole. Eihän kaikkea voi osata ja tietää vaikka sh onkin.
Mä oon ihan kyynelsilmissä täällä. En ole pitkään aikaan näemmä piipahtanut täällä ja mitä oli vastassa.
VastaaPoistaOlen tosi pahoillani ja surullinen, että kohdallesi sattui näin inhottava sairaus. En oikein muuta osaa sanoa. Asenteesi on kuitenkin ihailtava - siitä saa moni ottaa oppia. Vaikka toki tiedän, ettei niitä itkuja, pelkoa ja epätoivoa tänne blogiin 100%:sti tuokaan.
Kiitos kuitenkin, että jaat kokemuksiasi täällä - uskon, että siitä on hyötyä monelle samassa tilanteessa olevalle sekä myös meille muille terveydenhuollon ammattilaiselle.
Tunnistin postauksessasi useamman asian, jotka minua myös risoo... Se, ettei tuloksia mm. kerrota heti! Ettei se puhelu ole heti meetingin jälkeen. Vaikka sitten vaan ne kaksi lausetta: Jatkoon leikkaus. Tauti ei ole levinnyt.
Olet ajatuksissani, voimia ja tsemppiä. Päätä sinäkin, että tästä tulee hyvä vuosi.<3
Halit,
Alma