*love is...*

Perjantaina perhoset lentelivät mahassa. En ole pitkään aikaan matkustanut ulkomaille. Olimme sopineet miehen kanssa treffit Osloon. Vähän kiire töistä suoraan kentälle... Pitäisikö minulla olla matkalippu tulostettuna vai riittääkö tekstari? Apua hirveä jono turvatarkastuksessa, ehdinkö? Kone lähtee 10 minuutin päästä ja minä jännitän piippaako turvaportti. Lääkäri sanoi, että saattaa piipata, mutta kassissa on todistus, että jos piippaa niin miksi piippaa. Ei piipannut. Reppu selkään ja juoksuksi. Miehelle tekstari: "ehdin"!


Junalla lentokentältä keskustaan. Kaikki on niin tuttua. Maisema, kieli, junan kuulutukset. Aurinko paistaa. Mies on vastassa asemalla. On ihana nähdä pitkän eron jälkeen. Siitä on 10v kun menimme naimisiin. Siksi Oslossa ihan kahdestaan.


Mies on varannut meille upean huoneen Holmenkollenilta. Matkalla hyppäämme ulos metrosta ja poikkeamme pieneen pizzeriaan. Se on kuin kioski. Kaivan kassista punaviinipullon jonka ostin lentokentältä. Kohta kioskin pitäjät ovat loihtineet meille pöydän junaradan varteen. Juomme italialaista viiniä, aurinko paistaa, pizza on parasta mitä olemme koskaan syöneet. Ihan kuin olisimme Italiassa.


Näin jatkui koko viikonloppu. Emme tehneet mitään erikoista. Kävelimme metsässä ja nautimme toistemme seurasta. Oli ihanaa olla kahdestaan.


Edellisellä viikolla oli tapahtunut asioita, jotka saivat pysähtymään. Parhaan ystäväni sisko joutui vakavaan pyöräonnettomuudessa. Tapahtumasta on nyt viikko ja hän on edelleen tajuttomana sairaalassa. Luonnollisesti ystäväni ja hänen läheisensä ovat aivan tolaltaan.


Meidän ystäväperheessä koettiin kamala tragedia. Perheen isä otti hengen itseltään. Siinä perheessä eletään nyt hyvin raskaita aikoja. On tapahtunut jotain peruuttamatonta.


Itse en odottanut tältä viikonlopulta ihmeitä. Odotin vain, että pääsen mieheni lähelle. Puhuimme paljon. Olemme onnellisia pienestä perheestämme ja siitä, että saamme olla yhdessä. Ei ole mitään akuuttia hätää. Yritämme auttaa ja tukea näitä läheisiä joilla on nyt kriisi.


Miten elämä onkin tällaista? Hetkessä siltä voidaan viedä pohja? Ja miten se on niin vaikea arjessa muistaa ja osaa arvostaa sitä, että asiat on hyvin. Ja kertoa läheisille, että he ovat rakkaita.


Olen kiitollinen siitä, että olen rakastettu ja että saan rakastaa. Juuri tällä hetkellä meillä ei ole akuuttia hätää, mutta on raastavaa ajatella näitä kahta perhettä joilla hätä on nyt suuri. Toivon voimia heille.


Muutenkin tuntuu, että elämme nihkeitä aikoja. Uutisia ei meinaa uskaltaa katsoa. Tuntuu, että ahdistaa jo ihan tarpeeksi muutenkin.


Tulevalta viikolta toivon positiivisia asioita. Parasta olisi se, että parhaan ystäväni sisko avaisi silmänsä ja aloittaisi matkan kohti kuntoutumista! Nuori, sporttinen, terve ja vahva. Hän kyllä pystyy siihen.