Ja on ihanaa kun meillä käy vieraita. Se on aina erilaista kun normaali arki. Talossa on elämää eritavalla, syödään hyvin, illalla laitetaan lapset nukkumaan ja sen jälkeen istutaan aikuisten kesken niin pitkään, että aamulla väsyttää vietävästi.
Pari viikkoa sitten palasimme Suomenlomalta. Ehdimme olla noin viikon kotona kun saimme vieraita. Tänään kun pesin pyykkiä, kävin kaupassa, kävin katsomassa keskimmäisen futistreenejä, söin terveellisen iltapalan tajusin, että minulla on ollut ikävä tätä ihan tavallista arkea:)
Juuri luin erästä blogia, jossa puhuttiin koti-ikävästä. Ikävästä Suomeen. Ja pystyin allekirjoittamaan monta juttua siitä tekstistä. Ja se pisti ajattelemaan omaa tilannettani.
Asuimme ensimmäisen kerran ulkomailla 10v sitten. Sillä erää viihdyimme 1,5 vuotta. Oli kiire kotiin. Kun sitten taas asuimme Suomessa niin oli taas ikävä jonnekin. Levoton olo.. pitäisi lähteä. Jossain elämä olisi ehkä vielä parempaa. Elämä on lyhyt... jos nyt ei lähde niin ehtiikö enää?
Minun onnneni on se, että olen naimisissa suomalaisen kanssa. Kaipaamme kumpikin kotiin... kummankin unelma on kesämökki Suomesta jne. Parisuhde ei ole helppo asia. Kuinka vaikea se olisikaan ihmisen kanssa jolla on eri tausta? Kotimaa, kulttuuri, uskonta. Ihmisen kanssa joka ei voisi kuvitella asuvansa Suomessa, joka ei tajuaisi kuinka ihanaa on pulahtaa saunasta kylmään järveen, kuinka hyvää ruisleipä on:) Tämän takia minulla ei ehkä ole ihan hirveä ikävä tai kiire takaisin Suomeen. Tiedän, että pääsen sinne vielä.
Tänne Norjaan oli helppo muuttaa ja helppo sopeutua. Itseasiassa voi olla isompi shokki muuttaa sitten joskus taas takaisin Suomeen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Pelkään esim. että lapset ajattelevat, että kaikki on ennallaan. Kaverit, koulu jne. Mutta aikaa on kulunut, kaverit kasvaneet ja opettajat vaihtuneet. Koulun käynti on aivan erilaista kuin täällä jne.
Miten sitä itse hyväksyy enää sen suomalaisen työmentaliteetin? Että joka euron eteen tehdään selkä ruvella töitä... että palkka riittää juuri seuraavaan palkkapäivään asti...vapaa-ajalla pitää tehdä muutakin kuin koossailla jne.
Kummassakin maassa on omat hyvät puolensa. Pitäisiköhän muuttaa tuohon ihan rajalle. Ottaa kummastakin maasta ne parhaimmat jutut:)
Home is wherever I'm with you
Luin myös tuon mainitsemasi blogikirjoituksen Suomi-ikävästä ja jäin miettimään omia tuntemuksiani. Oikeastaan ihmettelin sitä, että en itse ikävöi kovinkaan paljon Suomeen. Mutta, olennainen ero on juuri tuo, minkä mainitsit, että on suomalainen puoliso. Ja meidän tapauksessa vielä sekin, että olemme Norjaan tulleetkin vai määräajaksi. Koko täällä olo on ennemminkin vai yksi mielenkiintoinen seikkailu elämässä. Mutta kyllä minuakin se takaisinmuutto hieman mietityttää. Ei siellä Suomessa varmastikaan ole niin ihanaa ja auvoista kuin täällä muualla asuessaan mielessään romantisoi. Ja tähän vielä päälle se, että siellä se arki sitten todellakin tosissaan alkaa, kun kotiäitielämä joskus päättyy... Huh! Murehditaan sitä sitten, kun on aika :)
VastaaPoistaJuuri nain. Tama meidan retki on seikkilu.. kun niilla joiden toinen puolisko ei ole suomalainen pitaa miettia vahan enemman naita asioita tai hyvaksya sen etteivat enaa koskaan asu Suomessa.
Poistaps. muistan kun poikien jalkeen palasin tøihin. Jannitin sita. Miten sita jaksaa kayda tøissa ja hoitaa kodin.. tai siis ehtii. Mutta mun tapauksessa se olikin positiivinen elamanmuutos. Jaksoin kotia / lapsia/ miesta paremmin kun paivat vietin muualla:) Eli ei se niin paha ole,,kai:)
Minulla tilanne onkin siinä suhteessa erilainen, että puoliso on norjalainen. Kyllähän se vaikuttaa tilanteeseen. Ja ylipäätään se, etten muuttanut Norjaan työn tai itse maan takia, vähentää tämän maan katselua vaaleanpunaisten lasien läpi. Muutto oli käytännöllinen ratkaisu, joka perustui parisuhteen jatkuvuuteen. Minä voisin muuttaa takaisin Suomeen koska tahansa, ja tietyt asiat järjestyisivät minun osaltani siellä paljon paremmin kuin täällä. Mutta sitten ne miehen käytännön asiat ovatkin eri juttu, vaikka ajatus muutosta ei sinänsä ole hänellä mikään kauhistus.
VastaaPoistaMeillä on aika samat lähtökohdat. Se, että olemme eri maasta puolisoni kanssa kotoisin... Paljon se ottaa, mutta PALJON se antaakin!
PoistaTotta Heli.. sina et varmaan edes alussa katsellut tata "ihanaa" Norjaa pinkkien brillien lapi;) Ja sekin on totta, ettei norjalaisen miehen joka ei osaa suomenkielta ole todellakaan helppo muuttaa Suomeen.. saatikka saada tøita sielta. Janna seurata teidan elamaa. Mihin paadytte:) Jos vaikka se lottovoitto ja se Alvar Aallon kalusteilla sisustettu kesakoti Suomesta;)
PoistaMama E: Varmasti antaa:) Ajattelin tata asiaa nyt vain ja ainoastaan koti-ikavan/ Suomeen muuton nakøkulmasta:)
Kiva kuulla näitä mietteitäsi. Tiedän, että minuun tuo ikävä vielä jossain vaiheessa kovin iskee. Kolahtaa varmaan kovaa, kun huomaa lapsistaan kasvavan norjalaisia eikä suomalaisia... Minulla kun on puolisokin norjasta. Mutta olemme sopineet, että päätöksen kotimaasta teemme vasta vähän myöhemmin ja haluan antaa Norjallekin mahdollisuuden :)
VastaaPoistaMinullakin on norjalainen puoliso ja tuntuu, että lapsetkin ovat enemmän norjalaisia kuin suomalaisia (täällähän heidän kotinsa on aina ollut). Koti-ikävä vaivaa joskus, vaikka toisaalta on aina ihana tulla Suomen lomilta tännekin kotiin ! Suomalaista työelämää en kaipaa - en todellakaan. Joskus minulle on tullut sellainenkin olo, että en enää kuulu oikein minnekään. En ole norjalainen, mutta en osaa enää olla oikein Suomessakaan :( Mitäköhän sitten vanhuuden päivinä tapahtuu? Paheneekohan koti-ikävä?
VastaaPoistaMama E ja Marianne: Noi on vaikeita kysymyksia. Minulla on paljon ystavia (10v takaa NOrjan ajoilta). Suomalaisia naisia jotka ovat norjalaisen kanssa naimisissa. He oirehtivat vuosia kunnes "luotuttivat" ja totesivat, etta viettavat loppuelamansa taalla. On myøs tuttuja jotka ovat olleen norjalaisen kanssa naimisissa, saaneet lapsia ja eronneet... mutta silti asuvat taalla Norjassa koska lapset haluavat (ovat kasvaneet taalla ja toinen puoli sukua taalla). Mutta olette varmasti miettineet naita asioita:) Rakkaus kuitenkin on se tarkein asia:) Onneksi nykyaan on helppoa kulkea kahden maan valia ja voi soitella ja skypetella Suomeen:)
VastaaPoistaMinakaan en kaipaa suomalaista tyøelamaa.. en yhtaan. Ja jannitan miten siihen sitten joskus pystyy palaamaan.
Ja tiedan ton tunteen.. kun ei oikein tunne olevansa kotona missaan.
Niin mitenkøhan nama meidan tarinat paattyvat... ikuinen ikava? Mutta anyway.. me olemme uskaltaneet lahtea, nahda maailmaa ja nahneet vahan muunlaista arkea ja maailmaa kuin ne jotka eivat ole koskaan lahteneet:) Toki.. he tietavat minne kuuluvat.. ei oo helppoa ei:)
Me ollaan muutettu paljon ja Norjassa asuttiin vakituiseen usean vuoden ajan. Norjasta matka jatkui Venæjælle ja vaikka siellækin viihdyttiin ja rakastuttiin maahan niin olemme ajatelleet asiaa siten, ettæ Norjasta Suomeen muuttaminen ei olisi meiltæ suoraan onnistunut. 5 miljoonan asukkaan PIetarista oli sen sijaan "helppo" tulla maaseudun rauhaan. Mutta minæ en ole sopetunut vielækææn. suomalainen tyøelæmæ on ollut "ei niin miellyttævææ" ja siihen syynæ lienee se, ettæ olen tehnyt valmistumisen jælkeen tøitæ voittopuolisesti ulkomailla. Nyt keikkailen Norjaan ja tæmæ tuntuu ihan hyvæltæ, mutta juuri nyt on havaittavaissa pienoista kisavæsymystæ.
VastaaPoistaLapset kaipaavat koko ajan myøskin jonnekin muualle. Joka kerta, kun puhumme leikillæmme "minne sitten muutettais" niin esille tulee toiveita milloin mistækin. Listalla on ja pysyy kuitenkin yksi ja sama: NORJA.
Ekaterinan ajatuksista Katja