Tervetuloa seuraamaan elämäämme Norjan Lapissa:)

Tervetuloa seuraamaan lapsiperheemme paluumuuttoa Suomeen.
Vietimme 3 vuotta Pohjois-Norjassa ja nyt yritämme päästä takaisin tähän etelän hektiseen elämäntyyliin:)
Kasvukipuja, sisustusta ja ihan normaalia lapsiperhearkea.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Jokainen joka apua saa...

.. sitä joskus tajuu myös antaa!

Taas on "sänkyviikko" takana ja elämä alkaa voittamaan. Vappuna pitäisi mennä vielä hakemaan yksi satsi ja sitten on ainakin tauon paikka jos ei muuta.

Näin ollaan tosiaan menty syksystä alkaen. Saaneen sanoa, että on ollut pitkä ja musta talvi.

Nyt paistelee jo kevätaurinko ja ne syksyllä istutetut kukkasipulit puskee maasta. Ehtivät ennen minua. Kuvittelin silloin syksyllä, että kun tämä päivä tulee niin täällä olisi kaikki hyvin. Mutta ei ihan vielä. Toivottavasti kohta:)

Tästäkin viikosta selvittiin. Isoin kiitos tietysti miehelle. Hän on super! Mutta kiitos kuuluu myös niin monelle muulle. Mummulle ja ukille, kaupan pakastealtaalle, ihanille lapsille joista saa voima, ystäville jotka jaksavat kannustaa jne. Kiitos <3













Tänään soitti pomokin. Kyseli, että koska haluan kesälomani pitää!? Mitä!? Minä haluan töihin en lomalle. Mutta ihana tietää, että jos ja KUN kesäkuussa töihin palaan niin aika pehmeä alku on tiedossa. Kesää odotan tosissani:) Silloin ei ainakaan näitä sytostaatteja pitäisi olla kuvioissa. Miltäköhän se tuntuu?

Huomaan, että nyt uskallan jo suunnitellakin jotain. Talvi on mennyt 3 viikon sykleissä ja epävarmuudessa, että jos maksa-arvot onkin koholla/ flunssa päällä tms. niin hoidot siirtyvät.
Kaikki mitä ollaan suunniteltu on peruuntunut ja lopulta ei olla suunniteltu enää yhtään mitään. Mutta on ihana kun on taas vähän toivoa ja pieniä suunnitelman poikasia.

Mitään sen suurempia reissuja tai retkiä en kaipaa, mutta pihan laittoa ja tervettä oloa. Normaaleja kesäpäiviä. Paljon yhdessä oloa ystävien ja rakkaiden kanssa ja sellaisia mahdollisimman huolettomia hetkiä.

Tänään soitti myös seurakunta. Kyllä meistä välitetään. Mitään ei saa tarjottimella, mutta kun osaa hakea ja pyytää apua niin kyllä sitä on tarjolla. Ja ihania ihmisiä, jotka oikeesti välittävät ja kuuntelevat ja kysyvät miten voit.

Mieheni on ollut kotona tämän alkuvuoden. Nyt hän on palaamassa työelämään ja arki pitkän sairausloman jälkeen vähän jännittää. Kolme lasta, koira, talo, töihin paluu, lääkärin uutiset jne jne. Siihen meille tarjotaan apua. Ihan ei ole vielä selvää minkälaista, mutta jotain:) Ihanaa.

Niin ja toi otsikko. Se viittaa muutaman viikon takaiseen caseen. Olen tämän blogimaailman kautta tutustunut nuoreen äitiin, joka sairasti rintasyövän. Emme ole ikinä tavanneet emmekä edes jutelleet. Fb-kavereita ollaan ja that's it. Hän huuteli fb:ssa, että onko joku pientä jumppaa vailla. Heillä muutto ja apu olisi tarpeen. Juttelin mieheni kanssa ja me ilmoittauduttiin talkoisiin. En ajatellut asiaa sen enempää. Ilmestyimme vaan paikalle niin kuin olimme sopineet. Ihan muutama muuttokuorma heitettiin, mutta voi sitä ylistyksen määrää. Tämä nainen ja hänen anoppinsa olivat niin otettuja siitä, että me tuntemattomat ihmiset menimme paikalle kun niin moni muu läheisempi ei ollut tullut. Tämä anoppi tuon lauseen sanoikin ääneen eli " Jokainen joka apua saa sitä joskus tajuu myös antaa". Näin se taitaa mennä. Itse emme oikeasti kokeneet, että olisimme jotain hyväntekijöitä kun muutaman tunnin heitä autoimme, mutta tuo laulu sai kyllä mielessäni ihan uuden merkityksen ja oli tosi kiva tuntea, miten he kokivat, että meistä oli apua vaikka itse sitä vähättelimme.

Mutta niin se on. Pienistä puroista... jos jokainen kantaa kortensa kekoon niin lopputulos on suuri. Meitä on auttaneet niin monet. Jokainen tavallaan. Tosin on tässä myös "tippunut ihmisiä poiskin" matkan varrella. Heistä ei vaan kuulu, mutta hyväksyn senkin. Ei se ole helppoa.

Myös sanonta "veri on vettä sakeampaa" on avautunut minulle. Eräs serkkuni, jonka kanssa en ole ollut pitkään aikaan tekemisissä on nykyään yksi tärkeimmistä tukijoistani. Hän asuu lähellä ja tuo turvaa. Kyselee päivittäin kuulumisia ja tapaamme silloin tällöin. On ihanaa, että tuollainen ihminen joka on tuntenut perheeni aina ja tietää taustani on tullut elämääni. Ja lisäksi hän on ihan huippu tyyppi <3

Mutta toivon, että jonain päivänä saan olla se auttaja taas. Tiedän, että ei tässä olla missään kiitollisuuden velassa kenellekään. Mutta silti. On olo, että ihan varmasti jos joku kaipaa apua ja minulla on rahkeita jollain tavalla auttaa niin messissä ollaan.

Joku tuolla kommenttiboxissa kyseli olenko ikinä ajatellut terveydenhoitajan uraa. En... siis tätä ennen. Kiitos vaan vinkistä. Mutta on totta, että paluu sairaanhoitajan arkeen vähän ahdistaa. Meillähän on kotihoidossa syöpäpotilaita tottakai. Miten voin auttaa heitä kun oma prosessi on vielä ihan vaiheessa? Sairaalaan en voi varmaan enää ikinä mennä töihin kun yrjö meinaa lentää jo ovella ja muutenkin tämä maailman pahuus tuntuu ainakin tällä hetkellä tosi ahdistavalta. Pahoinvointia, yksinäisyyttä, sairautta on niin paljon ja se on nyt niin lähellä. Pää tulee perässä. Vaikka kesäkuussa olenkin ehkä fyysisesti siinä kunnossa, että jaksan hypätä pyörän kyytiin ja lähteä auttamaan asiakkaitamme niin mitä sitten kun eteen tulee eka mummu joka kysyy missä olen ollut? Tai eka terminaalipotilas jonka syöpä on runnellut? Huh, huh... en osaa vielä sanoa mitä sitten. Mutta luotan, että kaikki järjestyy. Uskon, että työyhteisön / pomon tuki ja ymmärrys auttavat. Ehkä en ole se ihminen joka ekana lähetetään syöpäpotilaan luokse. Eli on tässä mietitty tällaisiakin asioita. Mutta kokeilemallahan se selviää. Aika näyttää:)


17 kommenttia:

  1. On ollut ihanaa lukea kirjoituksiasi. Vaikkaan siis tämä sairaushan ei siis millään muotoa ole kiva juttu ollenkaan!!! Ei! Tarkoitan että kun kirjoitat niin hyvin. Voimia arkeesi kovasti ja koko perheelle myös. Tästä blogista ei puutu elämänmakua... Rohkeutta ja mahtavaa auttamista! Itsekin joskus, no paljon mitättömämmästä asiasta, olen saanut huomata että auttajia ei aina ole jonoksi asti.. No sepä siitä! Voimia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä. Tykkään kirjoittaa. Mutta se on jäänyt tosi vähälle. Blogia päivittelen silloin tällöin. Alussa ajattelin, että pitää kirjoittaa tuntemuksia ylös ym mutta ei sitä vaan ole jaksanut.

      Poista
  2. Keävt ja aurinko voimaa tuokoon :) Muuta en osaa sanoa.

    Kehtaanako edes häiritä kysymyksilläkään? Osaatako neuvoa, että jos ja kun sitä joskus kuitenkin eläkkeelle jääpi, niin miten saan (vai saanko) Norjassa tehdystä työstä eläkettä? Pitääkö se tajuta hakea jotenkin, vai onko niin että minun 2 vuotta siellä meni eläkenäkökulmasta ihan "harakoille"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa kysyä! Saahan täällä blogissa muustakin puhua kuin syövästä. Itseasiassa olen siihen aiheeseen jo ihan kyllästynytkin. Mutta en oo paras vastaamaan tuohon kysymykseen. Ei nämä siellä tehdyt vuodet hukkaan mene. Sen tiedän. Mutta miten se käytännössä menee en osaa neuvoa. Oletko fb:ssa "Norjassa rantautuneet suomalaiset" ryhmässä? Siellä aina joku osaa auttaa. Sen tiedän, että viimeiset työvuodet kannattais tehdä Norjassa. Näin mulle on kerrottu.

      Poista
  3. Ihana aurinko paistaa sieltä tekstistäsi! Täältä vilkuttelen ja lähettelen voimasäteitä! Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nonna. Tänään sataa ja paistaa vuorotellen! Nyt taitaa ukostaakin.

      Poista
  4. Nuo pois tippuneet ihmiset; oletko itse pitänyt heihin yhteyttä? 'Heistä ei vaan kuulu' on yksipuolinen ajattelutapa, jos et itsekään ole ole ottanut yhteyttä. Vaikka sinun elämäsi on pysähtynyt hetkeksi, niin muilla elämä jatkuu ja kuulumattomuus voi johtua ihan arjen peruskiireistä eikä sairastumisestasi. Itse tein aikoinani sen ratkaisun, että kun olin todennut olevani aina se osapuoli, joka soittaa ja kyselee kuulumiset ja turhaan kysyy tapaamisten perään, niin jätin sitten soittelematta. Eipä ole näistä ihmisistä kuulunut mitään sen jälkeen. Oletko itse ollut aktiivinen yhteydenpidossa ystäviesi kanssa vai oletko sitä mieltä, että sinuun otetaan yhteyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Olen itsekin ollut huono yhteydenpitäjä. Talvi on mennyt oman navan ympärillä ja kun mitään ei ole voinut suunnitella niin sosiaalinen piiri on pienentynyt. Tänään soitin muutaman puhelun. Kiitos inspiraatiosta.

      Poista
  5. Rakas , rohkea ja reipas serkkuni Hanna! <3

    VastaaPoista
  6. Voi Hanna♥ anna anteeksi, etten ole täällä vieraillut ahkerammin. Olen aivan järkyttynyt, kun luin tämän jutun. En yhtään tiennyt, että syöpä on uusinut. Luin nyt vanhatkin juttusi.
    Olet sinä rohkea ja vahva nainen♥
    Meillähän syöpä uusi miehelle. Saa sädehoitoa ja sytostaatteja. Ehkä jotenkin vähän ymmärrän tuskasi...ihan vähän vain. Voimia sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä sä ihan varmasti " vähän tiedät näistä tunteista"! En osaa itse kuvitella miltä tuntuisi jos oma rakas sairastuisi. Rankalta. Ja kun toista ei voi parantaa. Voi vain tukea ja tsempata. Ja jaksaa itse. Ei se ole helppoa läheisille! Mutta kun tauti ei oo itsellään niin sitä pääsee ehkä hetkittäin karkuun.... Unohtaa hetkeksi? Vai? Voimia teille!!!! Toivotaan hyviä uutisia, ihmeitä!

      Poista
  7. Aivan ihana kirjoitus taas kerran.
    Olen tarkasti lukenut kaikki blogisi kirjoitukset ja myötäelänyt mukanasi. Kommentointini on vaan jäänyt aina tekemättä. Jotenkin on tuntunut, että minulla ei ole oikeita sanoja löytynyt. Osaat niin hyvin kertoa elämästäsi ja perheestäsi ja sairaudestasi joka koskettaa teitä kaikkia.
    Toivotan voimia sinulle ja perheellesi sekä aurinkoista kevättä ja tulevaa kesää.
    -MUR-MUR-

    VastaaPoista
  8. Täälläkin edelleen hengessä mukana... vaikka ei varsinaisesti tunnetakaan =)
    Sydänlapsen äitinä (lapsella 4 avoleikkausta takana +muuta sälää) voisi kommentoida, että toi on varmasti totta, että jos sairaus on läheisellä, sen voi oikeasti unohtaa edes hetkittäin. Mutta jospa sairastunutkin voi, kunhan akuutein vaihe on ohi? Toivottavasti ainakin.
    Mieli on kyllä kumma juttu... Itsekin huomaan vielä käsitteleväni lapsen sairautta ja kokemuksia vaikka viimeisimmästä isosta toimenpiteestä on jo kohta 10v. Toki se pääosin johtunee näistä sh opinnoista, kun näitä asioita koulussa käsitellään...
    Iloista kevättä teille ja hirmu paljon voimia vapun, toivottavasti viimeiseen, hoitokertaan!!
    -Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina! Kyllä varmaan kun aikaa kuluu ni suhtautuminen tähän asiaan muuttuu ja osaa ajatella jo muutakin. Toivottavasti! Toivottavasti teidän sydänlapsi voi nykyään hyvin!

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista