Tervetuloa seuraamaan elämäämme Norjan Lapissa:)

Tervetuloa seuraamaan lapsiperheemme paluumuuttoa Suomeen.
Vietimme 3 vuotta Pohjois-Norjassa ja nyt yritämme päästä takaisin tähän etelän hektiseen elämäntyyliin:)
Kasvukipuja, sisustusta ja ihan normaalia lapsiperhearkea.

torstai 9. lokakuuta 2014

*home*



Olenkin kertonut teille, että käyn kirjoituskurssilla.
Meillä oli kotitehtävä. Piti kirjoittaa päiväkirjaa viikon verran
ja sen jälkeen tehdä pieni yhteenveto tms. tuotoksistaan.
Omastani tuli tällainen:

Yksi asia josta olen aina haaveillut on oma talo. Siis aina. Ihan pikkutytöstä asti. Asuimme aina kerrostalossa ja muistan miten jo ihan pienenä ajattelin, että voi kun joskus saisin asua omakotitalossa. Siellä talossa asuisi myös koira.

Nyt lähentelen neljääkymppiä ja olen ehtinyt asumaan jo monessa talossa. Kerrostaloissa, rivitalossa ja jo muutamassa omakotitalossakin. Mutta en vielä siinä talossa josta pienenä tyttönä unelmoin.

Mutta nyt me olemme löytäneet sen. Meidän talon. Ilman kompromisseja. Täydellisen talon oikealta alueelta. Kodin meille. Muutama viikko sitten lyötiin kaupat lukkoon ja nyt vain odotellaan, että päästään jouluksi uuteen kotiin.

Mutta miksi elämässä on aina näin? Kun jotain kivaa tapahtuu niin aina on taivaalla tumma pilvi joka vähän muistuttaa siitä, ettei ne asiat nyt ihan niin hyvin olekaan. Ainakin tuntuu siltä, että tuo tumma pilvi on aina olemassa. Joskus pienempänä. Joskus isompana. Ja tällä hetkellä siinä pilvessä lukee ”syöpä”. Ei sen enempää eikä vähempää. Syöpä!

Kun pikkutyttönä haaveilin talosta ei tuo pilvi kuulunut kauppaan. Mutta näin aikuistuttua sen on jo hyväksynyt, että valitettavasti elämä on tällaista. Ylä – ja alamäkeä. Kun vuosi sitten sairastuin en katkeroitunut. Ajattelin, että tämä juttu hoidetaan pois. No myönnetään, että ensin piti suunnitella hautajaiset ja parkua ääneen, mutta sen jälkeen olo oli luottavainen. Ja niin se menikin sillä kertaa.

Mutta tuo pahus oli ehtinyt levitä ja nyt tuntuu siltä kuin sisälläni olisi aikapommi. Ihan kuin pelaisi lottoa. Se on jännää. Ei voi tietää. Mutta kun sitä alkaa oikein miettimään niin se on myös tosi pelottavaa. Se miten tässä lotossa käy vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen. Myös siihen miten kauan saan asua tuossa elämäni unelmassa. Saanko viettää ihania jouluja siellä perheeni ja ystävien kanssa vai onko jouluvieraana aina tuo hiton syöpä.

Se vaikutta lapsiini. Eniten itkettää se, että miten lapsilleni käy jos syöpä vie voiton. Onneksi heillä on ihana ja huolehtiva isä. Mutta mitä jos hänellekin käy jotain? Kuka sitten pienistä huolehtii? Tuo ajatusleikki on niin ahdistava, ettei sitä jaksa kauaa leikkiä. Hyvin nopeasti tajuaa, että on ajateltava positiivisesti ja uskottava hyvään. Uskottava siihen, että niitä jouluja tulee ja otettava vastaan se kutsumatonkin vieras juhliin. Kunhan saan vain itse olla niissä juhlissa, kunhan lapsillani on äiti.

Muutama päivä sitten osallistuin yhteen blogiarvontaan, jossa kysyttiin: ”Mistä unelmoit?” Moni tuntui unelmoivat lottovoitosta. Minun oli ihan pakko lytistää tunnelmaa ja ilmoittaa, että unelmoin terveydestä ja siitä, että minulle suodaan vielä elinvuosia lisää.

Pankissa piti ottaa vakuutus lainalle. Mieheni ja minun eteen löytiin kaavakkeet, joissa piti todistaa, ettei ole sairauslomalla ja on muutenkin terve. Mieheni ruksitti kohdat ja sutaisi puumerkin alle. Itse en valitettavasti voinut palauttaa kaavaketta virkailijalle. Tunsin kateuden piston. Vielä reilu vuosi sitten olisin saanut laittaa rastin ruutuun, mutta tästä eteenpäin en enää koskaan. Yksikään vakuutusyhtiö ei anna minulle henkivakuutusta. Ikinä enää.

En haluaisi katkeroitua, mutta nykyään tunnistan itsessäni niitä merkkejä. Valitettavasti. En ole koskaan ajatellut, että muiden murheet olisivat pienempiä kuin omani. En edes silloin kun kuulin sairastavani syöpää tai kun juoksin sädehoidossa päivittäin. Minulle sai ystävä tulla kertomaan kuinka rankkaa on kun flunssa on pitkittynyt tai kun lapset valvottaa. Tiedän, että se on rankkaa. Mutta juuri nyt kun elän itse tässä epätietoisuuden ja pelon aikakaudessa en kestä yhtään ns. turhaa valittamista. Flunssa on veemäinen kaveri ja nukkuminenkin on kivaa, mutta hei, sulla ei ole syöpää! Tällaisista ajatuksista jään kiinni itselleni. Toivotaan, että tällainen vaihe kuuluu taudinkuvaan. En haluaisi katkeroitua.

Mutta syövästä huolimatta elämäni on hyvää. Se on niin hyvää, että kuluneen viikon aikana oli päiviä, jolloin en keksinyt mitään negatiivista kirjoitettavaa. Eihän ihminen, jolla on 3 ihanaa ja tervettä lasta, rakastava ja rakastettava aviopuoliso, koiranpentu, uusi unelmatalo, töistä vapaata ja anoppi joka auttaa lastenhoidossa voi voida huonosti. Vaikka se musta pilvi on koko ajan elämässäni niin silti tunnen, että osaan nauttia hetkistä. Metsälenkit koiran kanssa syksyisesssä metsässä ovat parhautta. Ennen valokuvasin paljon, mutta nyt ajattelen, ettei joka hetkestä tarvi ottaa kuvaa vaan siitä pitää nauttia ja painaa se kuva mieleen.

Huomaan toki, että olen väsynyt ja tämä tauti vaikuttaa myös psyykkisesti. Olo on ristiriitainen. Pitäisi osata nauttia lapsista. Kun kerran olen niin etuoikeuttu, että vielä saan olla täällä heidän kanssaan. Mutta silti pinna on lyhyt kolmevuotiaan uhmaikäisen kanssa. Myös miesraukka saa osansa. Olen poissaoleva ja itkuinen. Pelottaa. Vaikka pitäisi osata elää hetkessä niin silti toivon, että aika menee nopeasti. Tiedän, että edessä on keuhkoleikkaus, mutta tarkka ajankohta on vielä auki. Eikä mitään tapahdu. Tuntuu kuin olisin tippunut hoitoketjusta pois. Vaikka se ei ole totta. Jatkuva lääkärissä ja tutkimuksissa juokseminen on tosi rankkaa niin siinä on se hyvä puoli, että päässä on sellainen olo, että olet parhaissa käsissä ja asialle tehdään koko ajan jotain. Mutta kun tulee tällaisia pitkiä taukoja jolloin ei tapahdu mitään niin olo on erittäin epävarma. Mieli kehittelee kaikennäköisiä vaivoja ja luonnollisesti ensimmäisenä ajattelee, että ne ovat merkkejä jostain pahasta. Ehdin jo sairastaa rintasyövänkin tuossa muutama viikko sitten. Rinnoissa oli ihmeellisiä tuntemuksia ja mielessäni ehdin jo päättää, että kun kerran rintasyöpäkin tässä on niin minun puolestani on ihan ok jos rinnat poistetaan kokonaan. No tutkimuksissa todettiin, ettei rinnoissa ole mitään vikaa ja oireetkin loppuivat siihen. Sen jälkeen olen kehitellyt jo uudet kasvaimet vatsaan ja niitä sitten tutkitaan muutaman viikon päästä. Tällaistako elämäni tulee olemaan?

Sairaanhoitajakoulussa aina toitotettiin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja nyt olen ihan käytännön kautta oppinut, että näin se on. Harmi vaan, ettei hoitohenkilökunta muista ottaa sitä aina huomioon. Itse hoitajana koen, että olen kyllä kasvanut ns. paremmaksi hoitajaksi tämän oman sairauteni kautta. Kun ihminen sairastuu vakavasti niin hänen käytöksensä muuttuu väkisinkin. On psyykeelle rankkaa kun terveys viedään. Olet ehkä ollut omatoiminen ja yhtäkkiä et pystykään tekemään kaikkea itse. Olet muiden varassa. Myös kivut vaikuttavat pääkoppaan. Itse en onneksi ole joutunut jatkuvasta kovasta kivusta kärsimään, mutta voin vain kuvitella mitä se psyykeelle tekisi jos näin olisi. Itse hoidan vanhuksia työkseni ja asiakkaiden joukostakin löytyy monenlaisia tapauksia. Luulen ymmärtäväni heitä paremmin nyt kun olen itsekin joutunut sairauden riepottelemaksi.

Myös ajatus siitä, että sairaana voi elää täysipainoista elämää, on vähän auennut minulle. Ensimmäinen ajatushan oli kun kuulin taudin leviämisestä, että minkä arvoista elämää se nyt sitten on jos kokoajan joutuu leikkauksissa juoksemaan ja elämään pelon kanssa. Mutta nyt olen jo vähän päässyt asiaan sisälle. Kun tapaa syöpää sairastaneen ihmisen, joka sanoo olevansa terve, niin silloin syttyy toivo. Voinko itsekin sanoa joskus noin? Tai kun tapaa ihmisen, joka kertoo sairastaneensa 15 vuotta syöpää ja käyneensä juuri pelaamassa täyden kierroksen golfia niin eikö se nyt kuulosta aika hyvältä? Ainahan sitä ihminen mainitsee terveyden kun kysytään elämässä tärkeimpiä asioita. Se kuuluu mainita ja tokihan jokainen tajuaa, että terveys on tärkeä asia. Mutta kuinka moni tajuaa oikeasti kuinka tärkeä asia se on? Väitän, ettei yksikään joka on saanut olla aina terve eikä ole menettänyt läheistään sairaudelle voi ymmärtää sitä. Voin toki olla väärässä, mutta itse en ole ainakaan koskaan tajunnut, että miltä se tuntuu kun ei voi enää rastittaa sitä ruutua, että on oikeasti terve ja vetää nimmarin alle ennen kuin itselläni ei ollut enää oikeutta sitä tehdä. Vakavasti sairastuminen on niin lopullista. Kerran syöpä, aina syöpä. Näinhän se on. Rikoksetkin vanhenevat, mutta jos kerran olet sairastanut vakavan sairauden niin se kulkee mukana ikuisesti. Ainakin paperilla.

Siitä jo kirjoitinkin, että toivon, että aika kuluisi nopeasti. Hullua sinäänsä kun ei tiedä milloin se kohdallani loppuu kokonaan. Mutta minusta tuntuu, että elämme nyt niin epävarmoja aikoja. Kukaan ei osaa sanoa miten tässä käy. Se on pelottavaa. Tosin se tarkoittaa sitä, että toivoa on.
Nautin näistäkin päivistä. Viime viikon olin 6. luokkalaisten kanssa leirikoulussa. Voi että meillä oli kivaa! Maatilalla täyshoidossa. Ilmat suosi ja lapset käyttäytyivät fiksusti. Ratsastimme metsässä auringon laskiessa. Saunoimme savusaunassa. Hoidimme eläimiä, opettelimme tähtikuvioita taivaalta ja tanssimme itsemme hikeen. Mutta silloinkin mukana oli ajatus, että teenkö tätä viimeistä kertaa. Pääsenkö ikinä enää maastoon hevosen kanssa vai onko tämä viimeinen kerta? Toki tuollainen ajatus tekee kokemuksista vahvoja. Noin kai tätä elämää kuuluisi elää. Nauttia joka hetkestä. Elää kuin viimeistä päivää. Ja parastahan tässä on juuri se, että toivoa on. Kukaan ei ole sanonut, ettenkö vielä vuosikymmenien päästä kipuaisi hevosen selkään. Se on lohdullista.




25 kommenttia:

  1. Koskettava teksti, joka innostaa kirjoittamaan esimerkillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kirjoittamista :) Tai jollekin se voi olla piirtämistä, kuvaamista tms.

      Poista
  2. Uskon, että sinä tosiaankin osaat ottaa päivästä sen parhaimman irti, paremmin kuin me muut. En ole itse ollut vakavasti sairas, mutta kokemusta on läheltä. Silti en tiedä miltä se tuntuu, voin vain kuvitella. Ja tosiaan lohdullista on se, että toivoa on. Oma äitini on elänyt kohta parikymmentä vuotta, vaikka luulin ettemme seuraavaa kesää näe yhdessä. Onneksi lääketiede kehittyy koko ajan ja syöpä ei ole enää sama kuin kuolema, toivoa on. Hieno postaus, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos:) Ja ihana kuulla, että äitisi on edelleen elossa. Ei sitä voi tietää miltä se tuntuu kun on sairas. Mutta ei tämä pelkästään pahaa ole. Oikeastaan ihan "hyvä" aika elämästä. En enää allekirjoita, että haluaisin kuolla saappaat jalassa. Ja ihanaa on kun on toivoa.

      Poista
  3. Upea, pysäyttävä kirjoitus! Vaikka pohdin näitä asioita hyvinkin usein, sai tekstisi silti vedet silmiin. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kaunista<3 Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Voi sinä ihana! Ihana kirjoitus, ja tuo ajateltavaa itsellekin, kun olen tämän viikon kierinyt huonossa olossa. Perspektiiviä.

    Suuren suuret onnittelut oman kodin löytymisestä! Onko tuo kuva sieltä? Milloin saamme nähdä lisää kuvia?

    Ihanaa perjantaita, ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä sinulle <3 Juu tuo on kuva meidän talosta. Muutto joulukuussa ja varoitus: kuvia tulee ihan varmasti:) Hyvää viikonloppua.

      Poista
  5. Hyi sinua Hanna, kun säikäytit minut! :D Tämä mumma tulkitsi otsikkosi suomen kielisesti: Siis olette ostaneet hometalon! Onneksi hokasin, onnea kovasti, kirjoitus on myös hieno! Raija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorry :) Toivottavasti ei olla ostettu hometaloa! Kuntotarkastus on tehty eikä mikään viittaa sellaiseen. Terkkuja <3

      Poista
  6. Rehellinen, koskettava kirjoitus. Minusta sinulla on tilanteessasi täysi oikeus olla kuuntelematta / jaksamatta muiden arkisia valituksia. Älä mieti asiaa edes kahta sekunttia.. Toivottavasti saat siis keskitettyä voimasi hoitojen jaksamiseen, omaan paranemiseesi ja perheeseesi. Kaikkea hyvää syksyysi ja voimia!!

    VastaaPoista
  7. Hyvä ja koskettava kirjoitus! Kuten kirjoitit, en minäkään usko että vakavasti sairastumista ja siitä koituvia ajatuksia pysty tajuamaan sellainen joka ei ole käynyt niitä läpi. Itse muutuin vakavan sairauden myötä paljon. Se kun nukutetaan leikkaukseen ja tietää että selviytymismahdollisuudet on 50/50. Mutta siitä voi vaan kertoa kuinka kertakaikkisen hirvittävää on se ajatus mikä minulla tuli mieleen, että jos mä tähän kuolen, kuopukseni ei tule muistamaan minua. Silti sitä ei voi vastapuoli täysin ymmärtää. Enkä minäkään sitä millaista on elää syövän kanssa. Se että TIETÄÄ oikeasti kuoleman olevan täysin mahdollista, on eri asia kuin se että pelkää auto-onnettomuutta jossa voi menettää henkensä. En tiedä tajuaako tästä nyt mitä ajan takaa... Katkeroitumisen tunteet on mun mielestä täysin luonnollisia, mutta toivottavasti ei enää vuosikymmenen päästä kun menet ratsastamaan syyssäähän. Voimia syksyyn, ja oikeasti voisit ehkä kirjoittamisesta miettiä itsellesi ammattia? Ja lopuksi: Onnea uuteen kotiin! Vanhassa talossa elämisessä on omat ihanat puolensa, joita en vaihtaisi pois :)
    Terkuin Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan:) En usko, että kukaan terve ajattelee kuolemaa ja sen mahdollista tulemista päivittäin / kokoajan vaikka totta on, että se voi tapahtua kenelle vain koska vain. Juu toi ajatus siitä, että pieni lapsi menettäisi äitinsä on niin kamala, ettei sitä voi edes kauheesti ajatella. Joo toivotaan, etten tosiaan enää vuosien päästä ole tällainen katkeroitunut ihmisraunio! Kiitos. Tuo talo on unelmien täyttymys. Olen aina haaveillut vanhasta talosta. Mies joka on sellaisessa asunut lapsuutensa on vähän yrittänyt puhua järkeä... mutta rakastui sitten tuohon taloon vielä enemmän kuin minä :)

      Poista
  8. Ihana kirjoitus! Paljon samoja ajatuksia oli läheisen sairauden aikana. (kohta 10v. sitten)
    Onnea uuteen kotiin! Kyllä vanhassa talossa on ihan erilainen tunnelma verrattuna uuteen. Olen kans aina unelmoinut vanhasta talosta...saapa nähä toteutuuko unelma koskaan. :) Kaikkea hyvää sinne! -Eve-

    VastaaPoista
  9. Todella koskettava ja riipaisevan rehellinen kirjoitus, kiitos siitä! Uskon, että et ole yksin noiden ajatusten kanssa, vaan ne ovat varmasti tuttuja kaikille sairauden kanssa eläville tai läheistensä sairastumista seuraaville. Ihanan näköinen on tuo teidän tuleva koti, toivon teille sinne monia onnellisia ja huolettomia vuosia koko perheelle!

    -k.ä.

    VastaaPoista
  10. Mä katsoin muuten tuota kuvaa hetken, että oletkos napannut "Heinähattu ja Vilttitossu" -leffan kodista, joka on aivan ihku, kuvan! Eli tää on suuri kohteliaisuus! Kuvia odotellessa...

    VastaaPoista
  11. Kiitos kun jaoit ajatuksesi!
    Ihana koti teilla siella odottaa!
    Kaikkea hyvaa sinulle ja perheellesi.
    Sinua rukouksissa muistaen, uskollinen lukijasi Meksikosta

    VastaaPoista
  12. Hyvin kirjoitettu , mieleeni tuli blogi " Jag är Elisabeth " hän kirjoitti omasta taistelusta syöpää vastaa ja perheestää . Kirjoitat monesta asiasta joka liittyy sairauteen , olen hoito alalla , kirjoitukset potilaan omana kokemuksena ja kertomana , liikuttava on lukea mutta opin tästä paljon . Toivotaan että kirjoituskurssi on kipinä , sinusta tulee viellä kirjailija , luenoitsija . Taloon muutto tuo taas jänniä sisustus ideoita , sinulla on se sisustamisen taito . Kaikkee hyää koko perheelle toivottaen täältä Lapista.

    VastaaPoista
  13. Omat murheet tuntuu kyllä juuri nyt tosi mitättömiltä ja vähän hävettääkin, kun usein tulee valitettua niin pienistä asioista. Sinulle toivon kaikkea hyvää ja paljon voimia!

    VastaaPoista
  14. Aivan ihana talo. Rehellinen ja hyvä kirjoitus. Pidä lujasti kiinni unelmista ja nauti jokaisesta hetkestä. Tiedän tuon tunteiden vuoristoradan ollut samantapaisessa tilanteessa joskus. Se oli raskasta aikaa, mutta opetti paljon. Voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle täältä jäämerenrannalta.

    Leena

    VastaaPoista
  15. Voi Hanna.... kaunis kirjoitus ja pistää tosiaan omat pikkuongelmat, muksujen kanssa yksin olon ja valvomiset ihan eri mittoihin... Pitäisi muistaa aina olla onnellinen ja iloita pienistä asioista. Ja hei, mekin ostettiin se oma unelmien talo :) Sisustaminen ei oikein ole meikäläisen ykkösjuttu, saas nähdä mitä siitä vielä tulee :) Hurjasti haleja, tsemppiä ja ennen kaikkea hyviä uutisia leikkaus-syöpä rintamalta pian!!!!

    VastaaPoista
  16. Koskettava ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Minulla todettiin syöpä, kun lapseni oli vajaan vuoden. Olin varma etten selviä ja siivosin sairaalaan lähtiessä kaikki kaapitkin valmiiksi. Monta vuotta katkeruus kalvoi mieltäni, miksi minä nuori ihminen sairastuin ja miksi minulta vietiin mahdollisuus saada lisää lapsia. Tuntui kuin kukaan ei olisi minua ymmärtänyt, puhuimme eri kieltä, sairauttani vähäteltiin ja en halunnut siitä enää puhuakaan. Onneksi olen pysynyt terveenä, aluksi kontrolleissa käynti herätti saman kauhun, mitä jos se on levinnyt. Se muutuinko paremmaksi ihmiseksi ei tainnut toteutua, mutta omaa ajatteluani se muutti. Ei enää ole pakko miellyttää kaikkia, vaikka olenkin ystävällinen luonne. Olen tyytyväinen pieniin asioihin ja aika yksinkertaisiin elämään. Olen tietysti valtavan kiitollinen ja kyllä aika usein ajattelen, että voi kun vain näkisin lapseni aikuisena ja vahvana kestämään maailman myrskyt.
    Kaikkea hyvää sinulle ja voimia tulevaan. Kyllä sinä pärjäät ja selviät!

    VastaaPoista
  17. Kiitos koskettavasta kirjoituksesta! Oikeasti se antoi minulle paljon miettimisen arvoista, että pitää olla kiitollinen siitä mitä on. Että saa tänään olla terve, olla lasten kanssa ja nauttia kirpeän kylmästä ilmasta. Tuo että kirjoitit, että myös sairaana voi tehdä asioita, joista nauttii oli oikeasti minulle pysäyttävä asia. Tottahan se on näin, että sairaanakin voi nauttia samoista asioista kuin muutenkin nauttisi terveenä. Kauniista päivästä, harrastuksesta, lapsen naurusta. Sairauskin tulee osaksi elämää, ehkä siitäkin tulee 'normaalia' jossain vaiheessa, jos tiedät mitä tarkoitan :). Kaikkea hyvää sinulle. Aloitin blogisi seuraamisen jo vuosia sitten kun asuitte vielä Norjassa.
    T. pohojalaane

    VastaaPoista