Aika monen haave on lahtea joskus tøihin ulkomaille. Joillain se jaa haaveeksi ja jotkut toteuttavat sen. Minulta on monesti kysytty miten uskalsin. Niin... siihen vaikutti varmasti moni asia.
Olen monesti miettinyt mista tama kaikki alkoi. Jos joku olisi minulle alle 18-vuotiaana sanonut, etta tulet viela lahtemaan au pairiksi Jenkkeihin, lahdet tyøharjoitteluun Norjaan tai etta jopa muutan Norjaan niin olisin nauranut aaneen.
Koulussa en ollut ollenkaan kiinnostunut kielista ja itseasiassa olin niissa aivan surkea. Kaveriporukastamme olisin voinut kuvitella, etta ihan kuka vaan muu kuin mina voisikin lahtea ulkomaille. Mutta en mina.. enhan osaa edes englantia enka ollut edes kiinnostunut ulkomaille muuttamisesta.
1991 paras ystavani keksi, etta lahdetaan Englantiin kielikurssille. Ja mina joka olen vahan sellainen "joo-joo mies", yllytyshullu ja hullun rohkea, tietysti innostuin asiasta. Ei me siella kurssilla kielta opittu, mutta hieman elamaa kylla:) Mutta jalkikateen ajateltuna tuolla reissulla taisi ollakin erittain suuri merkitys ajatellen sen jalkeista elamaani.
Ei minulle jaanyt mitaan matkustelukarpasen puremaa tai hinkua oppia lisaa englantia tai mitaan muutakaan tuosta reissusta... tai en ainakaan tiedosta sita. Mutta kyllahan se kiva reissu oli. Asua paikallisessa perheessa ja viettaa aikaa parhaan ystavan kanssa kesaisessa Englannissa. Mutta niin kuin sanoin, luulen etta kaikki lahti tuosta. Etta uskalsin silloin lahtea. En olisi uskaltanutkaan ilman ystavaani.
Parikymppisena opiskelin lahihoitajaksi ja muistan kun jollain "hurjan luovuuden tunnilla" meidan piti piirtaa kuva itsestamme 5 vuoden paasta. En ole koskaan miettinyt tallaisia asioita.. missa olen 5 vuoden paasta? Olen aina elanyt hetkea sen enempaa huomisesta huolehtimatta. Mutta pakko oli jotain piirtaa ja piirsin kuvan jossa tyønnan kehitysvammaista lasta ja kuvassa liehui Jenkkien lippu.
En osaa sanoa oliko tuolla kuvalla tai silla ajatuksella mika silla hetkella paassani oli mitaan tekemista sen kanssa mita myøhemmin tapahtui.
Mutta muutamaa vuotta myøhemmin nain paikallislehdessa ilmoituksen, etta eras perhe hakee au pairia pohjois-Amerikkaan. Perheessa oli suomalainen aiti joten uskalsin soittaa kun tiesin, etta riittaa kun puhun suomea. Olen ehka ottanut naita riskeja aina siina luulossa "ettei tasta kuitenkaan mitaa tule". Minut valittiin tuohon tehtavaan. Esitin tyøhaastattelussa hyvin motivoitunutta lastenhoitajaa joka on aina halunnut matkustaa Amerikkaan:) Tosin valintakriteerina saattoi olla myøs erittain huono kielitaitoni. Perheen aiti halusi nimenomaan, etta lastenhoitaja puhuu lapsille suomea ja minun tapauksessani han saattoi olla hyvin varma siita, etta nain tulee myøs kaymaan;)
Jatin opiskelut kesken ja ilmoitin melko tuoreelle poikaystavalleni (nykyiselle aviomiehelleni), etta lahden 9kk:ksi vahan ulkomaille. No se projekti jai kesken. Jaksoin esittaa motivoitunutta lastenhoitajaa vajaat 4kk kunnes rakkaus voitti ja mieheni tuli hakemaan minut kotiin:)
Usein mietin myøs, etta miksi Norja!? Muistan kun eras pelikaverini valmistui terveydenhoitajaksi ja kun han ei saanut tøita Suomesta han lahti au pairiksi Norjaan. Mietin silloin, etta miksi han johonkin tylsaan Norjaan lahtee kun voisi lahtea vaikka Espanjaan:)
Mutta ehka siksi Norja, koska opiskellessani sairaanhoitaksi nain koulun ilmoitustaululla lapun jossa haettiin lahihoitajaopiskelijoita opiskelijavaihtoon etela-Norjaan. Taas sen kummempia ajattelematta marssin yhdyshenkiløna toimineen opettajan juttusille. Selitin, etta en ole lahihoitajaopiskelija, mutta Norjaan voisin lahtea:) Ja taas mentiin. Ja tuo lappu on syypaa ehka siihen, etta taalla sita ollaan taas.
Nimittain asuin kuukauden kestaneen harjoittelujakso ajan aivan ihanassa norjalaisessa perheessa.
Keski-ikaisen pariskunnan kotona. Heidan omat lapset olivat muuttaneet jo kotoa ja minua 24-vuotiasta tyttøa pidettiin siella kuin kukkaa kammenella. Ajattelin, etta kaikki norjalaiset ovat sellaisia. Ihania, iloisia ja hyvin epaitsekkaita ihmisia. Olen edelleen tuohon perheeseen yhteydessa.
Ei minulle taman kuukauden kestaneen Norja-kokemuksen jalkeen jaanyt kuitenkaan sellaista oloa, etta sinne on pakko paasta takaisin tai ainakaan, etta minun pitaisi muuttaa Norjaan.
Valmistuin vuonna 2001 sairaanhoitaksi ja tyøllistyin heti Meilahden sairaalaan. Mutta se oli sita " lyhyiden maarayskirjojen kulta-aikaa". Oli aina tøita seuraavaksi 2kk:ksi ja sitten taas kahdeksi kuukaudeksi...
Minua otti se paahan ja sanoin osastonhoitajallemme, etta jos en saa vakkaripaikkaa niin lahden Norjaan tøihin. En tieda mista tuo tuli, mutta koska iso suuni oli sen aaneen lausunut eika vakkarivakanssia tullut niin pakkohan se oli:)
Sopivasti tørmasin veljeni hyvaan ystavaan joka kertoi, etta hanen aitinsa on Norjassa sairaanhoitajana.
Ei muuta kuin puhelinnumero yløs ja soitto Norjaan. Ja taas mentiin:) Norjasta luvattiin vakkaripaikka, starttiraha, muuttokorvaus ja apua asunnon løytamiseen. Tassa kohtaa pitaa kiittaa miestani <3 Han on ollut ihana. Ja mainittakoon, etta han ei ole yhtaan tallainen "maanikko" kuin mina. Mutta olemme monta kertaa puhuneet, etta naista jokainen liike on kannattanut.. nain jalkikateen katsottuna.
Yksi jannitysmomentti tassa projektissa kuitenkin oli. Nimittain tuleva tyønantajani halusi soittaa minulle ennen kuin palkkaa minut ja haastatella minua vahan. Ja koska tyøhakemukseen olin tietysti kirjoittanut, etta ruotsinkielen taitoni on hyva niin kuin luonnollisesti kaikki muutkin kielet niin minuun iski pieni paniikki. Mutta rakas mieheni pelasti minut jalleen. Mietimme yhdessa, etta mitakøhan se tuleva tyønantaja oikein haluaa minusta tietaa. Sitten han opetti miten ruotsiksi vastataan kyseisiin kysymyksiin ja sen mita pitaa sanoa jos ei nyt ihan ymmarra mita tama toinen osapuoli siella toisessa paassa oikein haluaa. Sitten vaan odottelemaan tuota puhelua ja oikeesti... se meni kuin elokuvissa;)
Tuo oli siis ensimmainen asumisjaksomme Norjassa. Sita kesti 1,5v ja kun esikoisemme syntyi niin muutimme takaisin Suomeen.
Nyt asumme taas Norjassa. Suomessa vietetyn 7 vuoden jalkeen. Ja talla kertaa mieheni on "syypaa" eli taman pohjois-Norja reissun motivaattori oli se, etta mieheni haki taalta tøita ja tyøllistyi myøs. Eli kiitokseksi siita, etta han on roikkunut matkassani kaikissa ihmeellisissa mutkissa mina "joudun" nyt maksamaan velkaa ja asumaan taalla Jaameren rannalla jossa on 8kk:n talvi:)
Ei vaan.. mutta summa summarum: Ulkomaille lahtoon ei tarvitse kielitaitoa, ei hyvaa koulumenestysta, ei matkustelutaustaa eika historiaa jossa on aina haaveillut asuvansa ulkomailla. Mielestani siihen tarvitaan enemman tuuria, kykya tarttua mahdollisuuksiin ja ehka hieman rohkeutta... siis sellaista hullun rohkeutta:)
ps. mainittakoon viela, etta tuon 7 vuoden aikana jonka Suomessa tuossa valissa asuimme mietimme monta kertaa ulkomaille muuttoa ja aina kirkkaana mielessa oli se, etta se on tehtava ennen kuin lapset menevat kouluun. No toisin kavi. Elama kuljetti eika mahdollisuutta ulkomaille muutolle tullut. Kun vasta nyt kun kummatkin lapset ovat kouluikaisia. Tana paivana en ymmarra sita miksi ajattelimme noin. Miksi olisi pitanyt ehdottomasti muuttaa ennen lasten kouluikaa? Hyvin tama on mennyt nainkin:)
pps. eraana paivana (ihan muutama paiva sitten) luin lehtijuttua/ jotain blogia jossa kasiteltiin suomalaisten vaatimattomuutta. Siina kasiteltiin mm. sita miten suomalaiset tyøllistyvat ulkomaille.. valitaanko suomalainen hakija muiden hakijoiden joukosta. Suomalainen kertoo rehellisesti hakemuksessaan vahaisen kokemuksen kyseiselta alalta, epavarman kielitaitonsa jne. Kun toisen maan edustaja kehuu itsensa maasta taivaaseen ja omaa luonnollisesti mielettøman kielitaidon (vaikka totuus olisi ihan muuta). Ulkomaalainen tod.nak saa taman paikan ja juhlii valituksi tulemistaan ja vasta sen jalkeen alkaa miettimaan parjaakø oikeesti tassa kyseisessa tyøssa. Ja yleensa parjaa hyvinkin:)
En kannusta talla eparehellisyyteen, mutta hei suomalaiset. Vahan pilketta silmakulmaan ja takki auki! Me ollaan haluttua kauraa tyømarkkinoilla!
